25.2.2008

25.2. Ensimmäisen päivän jännitys

Olin sunnuntai-iltana Muncheniin saapuessani niin väsynyt, että kun sain vihdoin kengät jalasta ja pääsin sängylle pötkölleen, ei unta tarvinnut odotella. En jaksanut edes suihkussa käydä vaan kömmin suosiolla suoraan puhtaiden lakanoiden ja suljin silmäni. Nukuin sikeää ja rauhallista unta koko yön lukuun ottamatta hetkeä juuri ennen herätystä, jolloin havahduin yhtäkkiä hereille kieleni tarttuessa kuivan suuni kitalakeen tukkien hengityksen. Lasillinen vettä korjasi tilanteen ja nukahdin vielä muutan minuutin ennen sängystä nousemista.

Läksiäisviikolla ihmettelin Jyväskylässä kavereilleni kuinka reissuun lähteminen ei jännittänyt juuri ollenkaan. Mieli oli ihmeen rauhallinen myös sunnuntai-aamuna, jolloin nousin tavaroineni Helsinki-Vantaan lentoasemalle matkaavaan bussiin. Ainoa huolenaihe, jota yleensä olin murehtinut liittyi tulevan työharjoittelun vaatimaan vaatetukseen. En ollut koskaan joutunut vaivaamaan päätäni ajatuksilla siististä pukeutumisesta ja nyt kun varustekaapista pitikin yhtäkkiä löytyä niinkin vastenmieliseltä kuulostava kapistus kuin pikkutakki, jouduin vasten vapaata tahtoani Halosen ja Kekäleen miestenvaateosastolle raapimaan päätäni herraskaisten pukimien sekaan. Onneksi sain erittäin arvokasta konsultointiapua sivistyneiltä ystäviltäni, jotka kantoivat asiantuntevasti soveliaita riepuja sovituskoppiin kokeiltavakseni. Nyt on sitten sen pikkutakin seurana suorat housut ja myös pieni valikoima kauluspaitoja.

Maanantai-aamuna Tobiaksen äidin luona hampaita pestessäni tajusin, että juuri nyt on se hetki mitä olen odottanut ja miettinyt pitkään. Ei hampaiden huolellinen puhdistus Baijerilaisen kaupunkiasunnon tilavassa vessassa, vaan ensimmäisen työpäivän aamu kaukana turvallisesta kotisuomesta. Tiedänkö minne pitää mennä, osaanko käyttäytyä oikein tavalla, mitä jos kaikki puhuukin pelkästään Saksaa, mitä jos pieraisen vahingossa tai pyörryn kun sanon käsipäivää ensimmäiselle työkaverille, mitä jos kaikki nauraa minulle päin naamaa?!

-”Ai sinä olet uusi harjoittelijamme, hei vaan, minä olen Horst, hauska tavata!”
-”Ööh, hei nimeni on Mikaghll…” *KLOPS*
-”Hahhah! Dieter, katso! Mammanpojalta lähti taju! Tule niin kannetaan tämä vätys maitojunalle ja lähetetään takaisin suomeen!”

Yhtäkkiä vatsan yläosaa alkoi oudosti puristaa, eikä mieli tehnyt enää minkäänlaista aamupalaa. Naama vakavana silitin kauluspaidan ja napitin sen päälleni. Ylin nappi kiinni. Tai ehkä auki on sittenkin parempi. No nyt repsottaa tämä kaulus tyhmästi, laitan napin sittenkin kiinni. Ääh, nyt näytän kummalliselta kuikelolta!... Uuden ja pesemättömän paidan kova kaulus hiertää kaulaa ja jotenkin housut tuntuivat hankalilta jalassa. Eteisen peilistä minua vilkuilee siististi pukeutunut, mutta selvästi epävarma haamu, jonka paidan ylin nappi on jätetty auki. Voi miksi lähdin kotikylältä ensinkään!

Ajelen metrolla Nordfriedhof-nimiselle asemalle, nousen maan alta katutasoon ja katselen ympärilleni. Tuuli on yllättäen lämmin, vaikka eletään helmikuun loppua. Niistän nenäni ja kävelen netistä katsomaani karttaa muistellen pyörätietä eteenpäin. Hetken kävelymatkan jälkeen edessäni kohoaa kaksi lasista kerrostaloa, joita tekisi mieli kutsua pilvenpiirtäjiksi. Toinen näistä ympäristöstään erottuvista rakennuksista pitää sisällään työpaikkani, en vain tiedä kumpi. Soitan suomalaiselle esimiehelleni ja hän lupaa tulla ovelle vastaan. Yksin en sisälle pääsisi, sillä liikkumiseen tarvitaan kulkukortit. Tai jotain. En minä tiedä.

Johanna ottaa minut iloisesti vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Kävelemme tornitalon vastaanottotiskin ohi kohti futuristisia hissejä, joiden edessä olevalle portille vilautetaan kulkukorttia. Portti tilaa paikalle sopivan hissin ja esittää automaattisesti paikalle tilatun hissikopin numeron pienessä näyttötaulussaan. Kyytiin noustuamme lasinen hissi kiihdyttää nopeasti ja tunnen kuinka tyhjä vatsani painautuu kiihdytyksen voimasta kohti lattiaa. Muutaman sekunnin ajan ohitsemme vilisee työssään touhuavia ihmisiä kunnes hissi jarruttaa, ja astun avautuvista ovista Johannan perässä kohti toimistoa. Jarrutus ei ollut kiihdytystä pehmeämpi, ja joudunkin nieleskelemään vatsalaukkuani takasin oikeille sijoilleen astellessani ensimmäistä kertaa sisälle toimitiloihimme.

Näkymät ovat huikeat. Kuudestoista kerros kohoaa ylemmäs kuin suurin osa muista kaupungin rakennuksista – ainoastaan kirkkojen tornit ja BMW:n persoonallinen pilvenpiirtäjä erottuvat muutoin matalahkosta kaupunkimaisemasta korkeudellaan. Etelässä siintävät lumihuippuiset vuoret, jotka näkyvät tänään osittain pilvisen sään vuoksi vain silhuetteina horisontissa. Koetan vakuutella itselleni, että olen hereillä. Kaikki tuntuu jotenkin todella hienolta, mutta samaan aikaan jännittää.

Kierrämme nopean kierroksen avokonttorissa ja hörppäämme automaatista kahvit. Johanna esittelee minut työpöytänsä lähettyvillä istuville ihmisille ja onnekseni huomaan pysyväni esittelytilanteissa jopa tajuissani. Käden puristus, katse silmiin, oma nimi, hymy, vastapuolen nimen kuunteleminen, hauska tavata.

Lukuisten esittäytymisien jälkeen tilanteen rauhoittuessa huomaan, että olen itselleni tyypilliseen tapaan painanut mieleeni joukon kasvoja ja nimiä ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä. Aina tässä käy näin.

Käymme nopeasti läpi joitain yleisiä asioita, mutta siirrymme pian neuvotteluhuoneeseen muihin tehtäviin. Päivän epistolaan kuuluu koulutus eräästä Googlen tuotteesta ja paikalla on heidän gurujaan oikein kaksin kappalein. Meidän puolelta on pari tyyppiä, joita en vielä tunne, minä ja Johanna-esimieheni. Tunnit kuluvat Powerpoint-kalvojen ja nettisivujen vilistessä valkokankaalla ja huomaan, että en pelkästään tajua suurta osaa käsiteltävistä asioista, vaan minulla on jopa tietyissä kohdissa mielipide, jonka pidän tosin arkana suomalaisena visusti omana tietonani. Tarkkailen ihmisiä ja koetan muodostaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä touhusta. Kiinnostavaa...

Ensimmäisen koulutuspainotteisen päivän kääntyessä iltaan tunnen olevani oikeassa paikassa. Parhaassa tapauksessa minusta voi olla täällä jopa hyötyä! Markkinointisuuntautunut tietojärjestelmätieteilijä, joka ei ole kiinnostunut koodauksesta ei ehkä sittenkään ole täysin toivoton tapaus työelämään sijoitettavaksi. Toivoa on.

Myöhemmin illalla palaan takaisin majapaikkaani. Siellä Bakira nukkuu avonaisessa matkalaukussani ja herää venyttelemään kun laitan valot huoneeseen. Istahdan sängylle ja potkin kengät jalastani. Aamun jännittäminen väsyttää ja haukottelen kun kellahdan hetkeksi sänkyyn selälleni.

Sinänsä tilanne on mukava, koska koulutusta oli vain yhden päivän verran ja nyt edessä olisi koko viikko lomaa. Mitähän sitä keksisi…
Puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Se on Tuomo, opiskelukaveri, joka on tällä hetkellä vaihdossa Innsbruckissa, Itävallassa.

”Kuulin juttua, että olisit tulossa tänne Innsbruckiin. Pitääkö paikkansa?”

Vastaan tekstiviestiin ja vilkuilen samalla lattialla lojuvia tavaroitani, joiden seassa on myös lumilautani. Koskahan seuraava juna lähtee…?

24.2.2008

24.2. Perillä!

Viereisessä huoneessa pauhaa televisio, joka suoltaa Baijerilaista viihdeohjelmaa sisuksistaan. Jalkoja väsyttää ja olo on turvonnut epäterveellisistä ruokailuista ja monen päivän läksiäisistä johtuen.

Haukottelen väsyneenä ystäväni Tobiaksen kotona sängyn reunalla ja koetan tajuta missä olen. Tobi on itse Sveitsissä opiskelemassa ja hänen keskustassa sijaitsevaa kotiansa asuttaa tällä hetkellä hänen äitinsä ja minua kiipeilytelineensä päältä arvioivaan sävyyn tuijottava musta Bakira-kissa.

Saapumiseni majapaikkaan oli sinänsä mielenkiintoinen, koska minulla ei ollut Tobiaksen puhelinnumeroa, jotta olisin voinut saapumisestani ilmoittaa. Tobi kuuluu siihen ihmisryhmään, joka vaihtaa kännykkäliittymää kuin sukkaa ja muistaa ilmoittaa numeronsa kavereilleen keskimäärin joka kolmannella vaihtokerralla. Olin ilmoittanut saapumispäiväni viikkoa etukäteen sähköpostilla ja pyysin häntä ilmoittamaan tulostani myös äidilleen, joka oli luvannut majoittaa minut kunnes pääsen omaan asuntooni.

Saapuessani Tobiaksen äidin asunnolle, soitan ovikelloa ja odotan. Hetken kuluttua ovipuhelimesta kuuluu rasahdus ja naisääni: "Jaa?". Se on Martha, Tobin äiti. Esittelen itseni puhelimeen ja mainitsen olevani Tobin suomalainen ystävä, joka olisi tulossa Müncheniin työharjoitteluun. Hetken on hiljaista, sitten puhelimesta kuuluu naurahdus ja rätisevä ääni ”Aa! Aivan! Käy sisään!”. Kuulen Marthan äänestä, että hän ei todellakaan osannut odottaa minua saapuvaksi tänään. Vaihtoehtojen puutteen vuoksi marssin kuitenkin portaat ylös ja lasken tavarani lattialle.

Niin seisoo eteisessä yllättynyt saksalaisrouva, matkatavaroidensa kanssa hikoileva pöllähtänyt matkalainen sekä raapimapuusta tilannetta arvostelevasti mulkoileva katti. Tervehdysten ja lyhyen rupattelun jälkeen käy ilmi, että Tobias oli kyllä maininnut äidilleen saapumisestani - tosin kolmisen viikkoa sitten jossain monipolvisen puhelinkeskustelun sivulauseessa ilman tarkempaa saapumisajankohtaa. Ei siis ihme saapumiseni oli hienoinen yllätys. Olin kuitenkin tavannut sekä rouvan että kissan jo pariin otteeseen aikaisemmin, joten hämmennystä kesti vain hetkisen. Varttitunnin päästä olin jo huoneessani pinkka puhtaita lakanoita sylissäni.

Huomenna olisi ensimmäinen päivä toimistolla. En jaksa ajatella sitä nyt. Istun vain sängyllä ja nostan jalat ylös. Vihdoinkin olen perillä.

24.2. Jyväskylä - Helsinki - Munchen

Havahdun hereille ja nostan katseeni hätäisesti kohti seinäkelloa. Vartin yli kahdeksan. Lasken mielessäni, että linja-auton lähtöön on reilut puolitoista tuntia ja kurotan sokkona kopeloiden lattialle, jossa puhelimeni aloittaa piipityksen herätyksen merkiksi juuri kun saan sen käteeni. Hiljennän puhelimen ja tarkistan kipeillä silmillä kellon sen näytöltä. On se 8:15. Ähkien nousen istumaan vieraspediksi sijatulle vuodesohvalle ja nostan olohuoneen pöydällä olevaa lasia. Luojan kiitos siinä on vielä vettä. Janottaa ja pyörryttää. Kuinkahan pitkälle näillä kahden tunnin kemiallisilla yöunilla selviää?

Ei auta. Ylös, pesulle, vaatteet päälle ja linja-autoasemalle. Tänään lähden.

Turvoksiin asti täyteen sullotun matkalaukun kansi aukeaa ponnahtaen kun poksauttelen lukot auki. Nostelen vaatepinoja varovasti ja etsin hämärään eteiseen kannetusta laukustani pussukkaa johon pesuvehkeet ovat kerättynä. Laukun uudelleen sulkeminen hirvittää jo etukäteen – edellisenä päivänä sulloin sitä kiinni kahdestaan isäni kanssa, eikä tehtävä ollut helppo silloinkaan.

Alunperin kuvittelin ottavani mukaan kaikki tärkeimmät vaatteistani, joita ei järin paljon kaappiin ole siunaantunut, mutta mieleni muuttui sullomisuroteon osoittautuessa mahdottomaksi. Viiden litran ämpäriin ei mahdu kahdeksaa litraa puolukoita, eikä keskikokoiseen matkalaukkuun kokonaisen laivakontin sisältöä. Ensimmäisellä, koeluontoisella matkalaukun sulkemisyrityksellä, joka sittemmin osoittautui lapsellisen optimistiseksi, kansien väliin jäi suurehko vaatteita tursuava rako, eikä lukkojen leuat olleet edes lähellä vastakappaleitaan. Vaikka heitin useamman kilon t-paitoja ja housuja matkalaukustani Tornion varastoon menevän muuttokuorman sekaan, suostui kansi sulkeutumaan vasta kun laukun kantta painettiin kiinni kahden aikuisen miehen täydellä painolla.

Suihkun jälkeen vaihdan puhtaat vaatteet ylleni ja taistelen matkalaukun kannen takaisin kiinni. Olen melko varma, että pinkeäksi pakatun laukun rakenteet päästävät juuri ihmiskorvan kuuloalueen ulottumattomissa olevaa korkeataajuista vinkunaa muovimolekyylien välisten siteiden pingottuessa äärirajoilleen. Ainoastaan tietyt koirarodut ja mahdollisesti myös menstruoivat naiset kykenevät havaitsemaan äänen ja osoittavat sen heittäytymällä rauhattomiksi. Nyt on oltava tarkkana. Huonolla onnella ja huolimattomalla käsittelyllä käsissäni oleva fysiikan lakeja kumoavalla innolla täyteen ahdetun matkalaukun olemus saattaisi muuttua epävakaaksi. Lähiseutujen asukkaiden kannalta se ilmenisi jyrähdyksenä, sitten tärinänä joka olisi havaittavissa ensin astioiden voimistuvana kilinänä ja sekunteja myöhemmin seiniä kaatavana myrskynä massiivisen kravaatteja ja villaneuleita sisältävän paineaallon pyyhkiessä maisemaa sileäksi. Jos tapahtumia tarkastelisi kauempaa, olisi näkymänä ylempiin ilmankehän kerroksiin kohoava, etäisesti t-paidan muotoa muistuttava sienipilvi, sekä Adidaksen sukista ja Dressmannin boksereista koostuva suhteellisen vaaraton, mutta sitäkin kiusallisempi vaatelaskeuma.

Väkisin nieleskellyn aamupalan ja jokaiseen ulkomaanmatkaan kuuluvanlinja-autoasemalle suuntautuvan paniikinomaisen pikajuoksun jälkeen rojahdan ahtaalle bussinpenkille nukkumaan. Muutamia tunteja myöhemmin bussin saavuttua Lahteen havahdun näennäisesti hereille, haen unissakävelijän tarmokkuudella odotusaulan kuppilasta lihapiirakan ja kahvin, tallustan lentoasemalle jatkavaan bussiin ja alan tutkiskella haukotellen ostoksiani.

Elämä on täynnä pieniä onnellisia hetkiä, ja joskus harvoin ne saattaa tunnistaa jo tapahtumahetkellä. Aukoessani rasvan läpikuultavaksi muuttamaa paperipussia, jossa sinapin sotkemaan voipaperiin kääritty haalea ja graniitinharmaa lihapiirakka lepäsi kolmen nakin tiivistä rivistöä syleillen, tuntui hetken aika miehekkäältä. Hetkessä oli jotain reissumiehen rähjäromantiikkaa, jota voi olla vaikea jälkeenpäin selittää tai kuvailla. Aurinko paistoi pilvenraosta kasvoilleni ja katselin ohi vilistävää loskaista maisemaa kolmen nakin lihapiirakka käsissäni. Kuuma kahvi höyrysi muovikannella peitetyssä pahvikupissa ja läksiäisten tuoma väsymys painoi päässä ja jäsenissä. Olo ei olllut erityisen raikas tai terävä mutta siitä viis - nyt ollaan Isojen Poikien Eväsretkellä, jossa kuuluu haista pahalle ja näyttää ronskilta!

Helsinki-Vantaan lentoasema ei aiheuta yllätyksiä. Lähtöselvitys sujuu nuorehkon virkailijan kanssa kivutta, enkä joudu maksamaan ylimääräistä edes 21 kilon matkatavaroiden lisäksi mukana olevasta 13 kilon lumilautapussista. Kuulemma talvisin lasketteluvälineet saa ottaa maksutta mukaan. Kerrankin positiivinen yllätys lentoyhtiöiden kirjavien toimintatapojen seassa seikkailevalle matkaajalle.

Pienen odottelun jälkeen pääsen koneeseen ja asetun paikalleni. Luen nopeasti Hesarin ja nukahdan melkein välittömästi nousuryminän jälkeen. Alumiinirasiasta tarjoillun kumisen lounaan jälkeen uni jatkuu Suomen jäädessä kauas taa.

Tästä se sitten alkaa.




Kuva: Tatu Hellstén