On sunnuntai. Kello on kutakuinkin yksi iltapäivällä ja minä istun työpöytäni ääressä edelleen pelkät pyjamahousut jalassa ilman sukkia. Ajamaton parta ja pystyssä töröttävä tukka luo illuusion muisteloittensa parissa puuhastelevasta laihanlaisesta, kaulasta alaspäin ajellusta ihmissudesta. Ikeasta ostettu sininen rullaverho on vedetty alas ikkunan eteen joka suodattaa auringonvalon siten, että huoneessa on kyllä valoisaa, mutta yhtä aikaa mistään ei saa mitään selvää. Valon väristä saattaa saada käsityksen kun kuvittelee valkoisen t-paidan, joka ottanut itseensä hieman väriä samassa koneellisessa pestyistä tummansinisten sukista. Erittäin vastenmielinen ja käyttökelvoton sävy.
Verho on kiinni jotta huone ei muuttuisi tulikuumaksi pätsiksi ja jotta näkisin pikkuruisen kannettavani näytöltä mitä kirjoitan. Ulkona on siis suomen mittapuulla kaunis kesäkuinen sää. Jostain käsittämättömästä syystä menneen kuukauden ajan arkiviikot ovat olleet sateisia ja kylmiä viikonloppujen tarjotessa pelkää aurinkoa ja sinistä taivasta. Eilen lämpötila oli kai +25°C ja tänään taitaa olla hieman lämpimämpää.
Sänky on petaamatta ja lattialla on vaatteita ja muovipusseja. Huoneestani näkee, että tekemistä on ollut riittävästi viime viikkojen aikana. Jos huoneeni olisi järjestyksessä ja puhdas, olisi se merkki tylsyydestä ja yksinäisyydestä. Siivoan ja järjestelen vaatekaapin sitten myöhemmin kun sataa vettä ja on kurjaa muutenkin.
Mitä ihmettä tapahtui menneelle kuukaudelle? Miksi blogi on päivittämättä? Onko arka lapin poika muuttunut Homo Germanukseksi ja unohtanut tyystin armaan äidinkielensä kauniit vokaalisoinnut? Liekkö miekkonen elossa ensinkään?
Näin tässä kävi kuten unissani näin. Monta kymmentä päivää sujahti ohi, niin etten mukamas ehtinyt kertaakaan ehtinyt koneen ääreen muisteloitani kaiken kansan luettavaksi kirjaamaan. Nyt taitaa olla selityksen paikka. Tässä istun. Hattu kädessä. Nöyrä ilme kalpeilla kasvoilla. Oi mistä alkaisin tän laulun?
Kravatti on pysynyt kaapissa kuten reilu kuukausi sitten uhkasin. Itse asiassa vaatetuksen virallisuus tuntuu olevan käänteisesti verrannollinen ajan etenemiseen eli kun aikaisemmin housut olivat suorat ja paita mallia kaulus, verhoaa vartaloani nyttemmin farkut ja rahvaanomaiset t-paidat. Jos suunta on tämä ja vaatetuksen keventymisen kehitys tasaista, pukeudun syyskuussa antiikin kreikan ihanteita mukaillen ainoastaan naparenkaaseen ja laakeriseppeleeseen.
Työelämä on alkanut myös niitä arkisia puoliaan, eikä niitä konttorin valtavista ikkunoista avautuvia maisemiakaan jaksa loputtomiin ihastella. Ensimmäisien viikkojen kiire on alkanut tasaantua ja tehtävien tullessa tutuksi myös itsevarmuus ja omatoimisuus on lisääntynyt. Päivät sujuvat melko mukavasti sähköpostien, puheluiden ja satunnaisten palaverien parissa, ja asiat tuntuvat olevan aikalailla hyvällä mallilla vaikka joskus juostaankin ympyrää helvetillisen paniikin ja kaaoksen keskellä itku kurkussa hiuksia päästä repien. Myös nämä epätoivon hetket kuuluvat kiinteästi tähän oravanpyörään ja kai niihinkin ajan mittaan tottuu.
Mainitsemisen arvoisia työelämän aallonharjoja ei juuri tule mieleen vaikka kuinka pinnistelen. Joitain kehuja olen aika ajoin saanut, mutta en ole varma onko kyseessä pakolliset, työläisen motivaation ylläpitämiseksi jaettavat olantaputukset vai aidot hyvin tehdystä työstä jaettavat suulliset ansiomerkit. Eipä noilla juuri merkitystä. Toki joitain epäonnistumisia on tililleni myös kertynyt joskin toistaiseksi henkilövahingoilta on vältytty. Muutama nolo tilanne on päässyt kehkeytymään kun neuvotteluhuoneet ja kahvit on jäänyt tilaamatta ja korkea-arvoiset upseerit ovat joutuneet seisoskelemaan hetkisen kun tilannetta selvitellään.
Vaan mennäänpä asiaan! Kuka helvetti nyt jaksaa lukea jostain neuvotteluhuoneen varaamisesta ja siitä kun voi herranjestas kerran melkein joku konkkanokka ei päässytkään suoraan huoneeseen jossa on tuoleja ja pöytiä? En minä ainakaan! Oikein itseänikin haukotuttaa tuollainen jaappaaminen! Internetin ja ihmisten ajan tuhlausta!
Syy miksi kirjalliset tuotokset ovat jääneet vähemmälle on vampyyrin lailla voimat imevän konttorisirkuksen lisäksi erittäin rikas viikonloppuihin ajoittuva vapaa-ajan toiminta. Listalla on kolme päivää suorastaan ällöromanttisessa rakkauden pääkaupungissa Pariisissa, kolme päivää betonin ja graffitin värittämässä Berliinissä sekä muutama auringon ja puuterilumen siunaama päivä Itävallan vuorilla, josta on edelleen muistona silmien ympärillä loistavat kalpeat ympyrät muutoin värjääntyneessä naamassa. Tilanne on huomattavasti parempi kuin välittömästi laskureissun jälkeen, sillä nyt kasvojen karrelle palanut iho on ehtinyt uusiutua jo muutamaan otteeseen. Tulipahan sitten kantapään kautta opittua, että arvaamattoman äkäiseltä alppiauringolta on syytä suojautua asiaankuuluvilla suojavoiteilla. Muuten lähtee nahka ja tulee pipi.
Kummallisten rusketusraitojen lisäksi muita muistoja reissulta ei sitten olekaan. Uuden kamerani sensoriin oli jostain ryöminyt jonkin sortin munakarvoja, jotka pilasivat järjestään jok´ikisen otoksen, joten kuvaaminen on kaiken kaikkiaan jäänyt vähäiseksi. Sain vempeleen nyt vihdoin korjattua luottokortista leikatulla suikaleella, 100€ desiltä maksaneella puhdistuslitkulla ja 10€ per paketti maksaneella nukkaamattomalla liinalla. Kamera toimii, mutta nyt on sitten luomistyön hidasteena nopeasti täyttyvä kovalevy ja suorituskyvyltään vaatimaton tietämyskone. Voi kun on hankalaa tämä ihmiselämä!
Arki työelämän ulkopuolella on aika yksitoikkoista. Suurimpia haasteita edustaa lähinnä kaupassa käyminen, joka ei tuossa pikkiriikkisessä lähikaupassa ole mikään maailmoja syleilevän ihana elämys. Sadan neliön kauppaan on sullottu tuplasti isomman kaupan valikoima, eikä näistä saksalaisten ruokailutottumuksista ota terveelliseen ruokavalioon pyrkivä ihmislapsi mitään selvää. Jos yrittää ostaa terveellisiä pakastekasviksia natusteltavaksi niin pussissa on valmiina nyrkin kokoinen voinappi tuomassa makua ja selkärankaa muutoin epäilyttävän tervehenkiseen annokseen. Jos tavoitteena on löytää jokaisen itseään kunnioittavan ravintoterapeutin (olin hetken aikaa erään huippu-urheilijan vararavintoterapeutti) ruokavalioon kuuluvia kuitupitoisia sellumuroja, on lähimpänä vaihtoehtona suklaalla ja hunajalla kuorrutetut palasokerit. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?! Miksi kaiken ruuan pitää tursuta kermaa, sokeria ja rasvaa?! Tilannetta ei juurikaan helpota tavallista energiapitoisemman vehnäoluen eli Weißbierin taivaallinen maku ja lähikaupan kuluttajaystävällinen hinta. Mikäli painoni on lokakuussa Suomeen palatessani edelleen alle 80kg, voin julistautua shakiiriksi (harvinainen shamaanin ja fakiirin sekoitus) ja heittäytyä nautiskelemaan kanssaihmisten suosiosta.
No tämän kirjoitelman tarkoitus oli lähinnä poistaa kirjallinen ummetukseni ja saada Saksapäiväkirjan tilanne ajan edes karkealla tasolla ajan tasalle. Ehkä ei nyt ihan päästy edellisten jorinoitten taiteelliselle tasolle, mutta jotain tässä on tehtävä jottei jää muistelot kokonaan kirjoittamatta. Ensi kerralla sitten huolellisemmin artikuloitua tekstiä. Mie lupaan.
27.4.2008
17.3.2008
17.3 Kravattihemmo
On keväinen tiistai aamu ihastuttavassa Münchenin kaupungissa eteläisessä Saksassa, Alppien kupeessa. Kadut ovat vielä tyhjillään ja ainoastaan hyväntuulisesti viheltelevä postinjakaja on liikkeellä kärryineen. Pienen puistikon puissa joukko lintuja availee ääntään joka-aamuista konserttiaan varten ja leipuri istahtaa tupakalle leipomonsa portaille aamun viimeisten leipien paistuessa uunissa. Taivas kirkastuu hiljalleen siniseksi auringon noustessa talojen takaa ja verhojen raosta se tunkeutuu myös huoneeseen, jossa peiton ja ylisuuren tyynyn välisestä pienestä raosta pilkistää tuhiseva nenä.
Jos menisit ihan lähelle nenää, kuulisit kuinka se vinkuu hieman raskaan hengityksen tahdissa. Ilmaa vinkuen sisään, ilmaa tuhisten ulos…
Hahmo, johon nenä ilmeisesti on kiinnitetty, näyttää kääriytyneen peittoonsa aivan kuin peläten, että se saattaisi yrittää yön aikana salaa karkuun. Mieleen tulee rullaverho, joka on vedetty ensin ääriasentoon aukinaiseksi ja sitten päästetty vapaaksi syöksymään takaisin rullaansa kymmeniä kertoja akselinsa ympäri pyörien hirvittävän lätisevän äänen säestämänä. Huone on kuitenkin tuhinaa ja vinkunaa lukuun ottamatta hiljainen. Muutama pölyhiukkanen leijuu verhojen raosta lankeavassa aamuauringon valokiilassa ja peitto kohoilee hitaasti samassa tahdissa hengityksen kanssa.
Äkkiä viereisestä huoneesta alkaa kuulua sähköhammasharjan surinaa ja veden lorinaa. Raskas hengitys katkeaa hetkeksi, sitten nenä sukeltaa peiton alle tummanruskean tukan peittämän takaraivon pyörähtäessä tilalle. Seuraa ähinää, maiskuttelua ja jäsenten oikomista jossain peitteen syövereissä.
Nousen istumaan sängylleni, rapsuttelen silmät sirrillä päätäni ja haukottelen. Jaahas, se on uusi työpäivä edessä taas. Odottelen kunnes kämppikseni sulkee vessassa hanan, aukaisee oven ja marssii keittiöön aamupalalle. Nousen ja nappaan pyyhkeen vaatekaapin oven päältä mukaani matkalla aamupesulle.
Pikainen suihku, hampaiden pesu ja vaatteita päälle. Napitan tukka kosteana mustaa kauluspaitaa päälleni kun silmäni osuvat vaatekaapissa siihen ainoaan kravattiin, jonka otin suomesta mukaani. Kokeilen sitä hetken mielijohteesta päälleni. Valko-lila-harmaaraitainen leveä silkkilohi näyttää mustan paidan kanssa oikeastaan erittäin tyylikkäältä! Aloitan askartelemaan siihen Windsor-solmua, jonka olen joskus sattunut opettelemaan. Tai jotenkin näin se menee…no nyt tuli liian lyhyt…äh ruttuun meni…vielä kerran uusiksi…
Kahdenkymmenen minuutin ja vajaan viidenkymmenen erilaisen Windsor-teemasta johdetun hirttosilmukkavariaation jälkeen kävelen kiroillen huoneeseeni tietokoneen ääreen ja naputtelen Googleen sopivia hakusanoja. ”full windsor knot”. Parin minuuttia vuorotellen kravattia ja ruutua tuijotettuani kurkkuani painaa nopealla vilkaisulla solmiosolmua muistuttava yritelmä, jonka totean peilikuvan perusteella olevan ihan riittävän hieno näin lyhyessä ajassa toteutetuksi. Nyt äkkiä takki päälle ja ulos metroasemaa kohti!
Töihin päästyäni istun pöytäni ääreen, painan tietokoneen virtakatkaisijasta ja odotan sen käynnistyvän. Katselen ulos horisonttiin asti kantautuvaa kaupunkimaisemaa ja tervehdin avokonttoriin saapuvia työkavereita. Syötän käyttäjätunnuksen, salasanan ja odotan taas. Kone rutisee ja sen tuulettimet ujeltavat. Nousen paikaltani ja käyn hakemassa kahvihuoneesta kuumaa vettä teetä varten. Palaan hetken päästä takaisin ja istahdan takaisin tuolilleni. Näytöllä vilkkuu vuorotellen tiimalasikursori ja käyttöjärjestelmän taustalle käynnistyvät virustorjuntaohjelmat. Piirtelen lyijykynällä vihkoon ukkeleita, nojaan poskeeni ja haukottelen. Näytöllä diskreetti pieni tiimalasi valuttaa ehtymätöntä hiekkaansa.
Myöhemmin päivällä kun pöydälläni rohiseva modernin teknologian lippulaiva on vihdoin suostunut käynnistynyt ja olen onnistunut sotkemaan työpöytäni papereilla ja post-it-lapuilla, Johanna pyytää minua mukaansa palaveriin. Paikalla olisi myös toinen pomoni ja hierarkiassa heidän yläpuolellaan työskentelevä pomojen pomo, jota en ole oikeastaan tavannutkaan. Otan mukaani kynän ja vihkon siltä varalta, että joudun tekemään muistiinpanoja.
Pienessä kokoustilassa pidetyn palaverin edetessä huomaan, että esimieheni ovat mukavia hahmoja ja tiimimme kommunikointi kaikkea muuta kuin pidättäytynyttä. Varsinkin arvoasteikossa korkein esimies vaikuttaa suulaalta ja hauskalta tyypiltä, jonka voisi helposti kuvitella kaivavan kesken kokouksen taskustaan irtonenän ja pikkuruisen haitarin vaikkapa porilaisten marssin humoristista tulkitsemista varten.
Palaverin edetessä onnittelen itseäni hiljaa mielessäni fiksun asuvalinnan johdosta, sillä onhan hyvän ensivaikutelman tekeminen ensiarvoisen tärkeää. Tummat suorat housut, musta kauluspaita, tummanharmaa pikkutakki ja lisäksi tyylikkäänä silauksena särmä silkkisolmio, joka selvästi tuo kokonaisuuteen tiettyä arvokkuutta. Kirjoittelen vihkooni ihmisten nimiä ja sekavia muistiinpanoja palaverin soljuessa eteenpäin. Jossain vaiheessa keskustelu kulkeutuu vanhentuneisiin intranet-sivuihin, joiden ulkoasua pitäisi kohentaa muun muassa tiimin tehtäväkuvausten ja valokuvien uudistamisella.
”Järjestetään kuvauspäivä ja hoidetaan homma kuleksimasta”, ehdottaa eräs kollegoistani. ”Hyvä ajatus, mites kuvien dresscode? Vähän fiksumpaa, vai…? ”, jatkaa toinen, kunnes porukan johtaja keskeyttää pohdinnan naurahtamalla, ”No ei todellakaan jos se on minusta kiinni. Hoidetaan kuvaukset ihan tavallisissa vaatteissa, niin kuin täällä yleensä touhutaan", hän jutustelee ja kääntyy yhtäkkiä minuun päin "...josta tulikin mieleeni - Mika, miksi ihmeessä sinulla on tuo kravatti kaulassa?”.
Hymyilen ja olen juuri vastaamassa jotain nokkelaa kun aivoni päättävät keskeyttää kaikki luovuuteen ja verbaliikkaan liittyvät toimintonsa. ”ehheh…tuotaa...häh?”, änkytän muiden läsnäolijoiden kääntyessä seuraamaan kiemurteluani. Aika pysähtyy. Vilkuilen nopeasti ympärilleni ja tajuan, ettei kukaan tiimimme miehistä ole pukeutunut erityisen jäykästi. Katseeni hyppii kollegasta toiseen. Selvästi he viihtyvät rennoissa kauluspaidoissaan ylin nappi auki, ja suorien housujen sijasta enemmistön housuvalintaa näyttää edustavan mukavat farkut. Kravattinini tietty sopii kuvaan kuin hajuvesi lihapullaan, ja kylläpäs se alkoikin yhtäkkiä kuristaa kurkkua…
”Noniin, eli Hans hoitaa kuvauspäivän ja laittaa asiasta sähköpostia”, Irtonenäesimies jatkaa katkaisten pysähtyneen hetken. Katseet kääntyvät pois suunnastan ja palaveri jatkuu. Kevyt puna hehkuu poskillani ja muistivihkoni alkaa vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kapistukselta, jonka havaitsen toimivan paitsi apuvälineenä muistiinpanojen tekemiseen, myös oivallisena näköesteenä ja piilopaikkana ei-toivotuille vaatekappaleille.
Tuntien päästä kokouksen päättymisestä illan jo hämärtyessä tornitalojen ympärillä, istun vielä selkä köyryssä työpöytäni ääressä ja naputtelen sähköposteja ympäri Eurooppaa. ”Läpäläpäläpä, ystävällisin terveisin, Mika”. Etunimeni on aiheuttanut taas hämmennystä, ja ainakin espanjan päässä väki luulee minua naiseksi. Nähtävästi a-kirjaimeen päättyvä nimi tulkitaan paremman tiedon puuttuessa femiiniksi. Ongelma on sinänsä jo tuttu, sillä aikoinaan Sveitsissä kaikki lomakkeet ja kirjeet olivat lähes poikkeuksetta osoitettu Frau Frimanille.
Kellon lähestyessä seitsemää suljen tietämyskoneeni ja lähden tallustelemaan kohti metroasemaa. Silmiä väsyttää ja pää on tyhjä. Metrossa tekisi mieli nukahtaa, mutta pelkään nukkuvani oman pysäkkini ohitse, joten pysyttelen hereillä tarkkailemalla ympärilläni istuvia ihmisiä. Parin sadan metrin marssi metroasemalta kotiin ja vihdoin pääsen levähtämään. Eteiseen päästyäni auon jalkojani hautoneita kenkiä ja irrotan samalla toisella kädelläni liiallista huomiota herättänyttä silkkikankaan kappaletta kaulastani.
Kravatti menee nyt kaappiin miettimään tekosiaan ja tulee ulos sieltä vasta kun se erikseen pukeutumisohjeessa mainitaan tarpeelliseksi. Mikäli yhtään osan lukea esimiehiäni, siihen voi mennä tovi. Menkööt. Tästä lähtien dresscode on yllin-nappi-auki.
Jos menisit ihan lähelle nenää, kuulisit kuinka se vinkuu hieman raskaan hengityksen tahdissa. Ilmaa vinkuen sisään, ilmaa tuhisten ulos…
Hahmo, johon nenä ilmeisesti on kiinnitetty, näyttää kääriytyneen peittoonsa aivan kuin peläten, että se saattaisi yrittää yön aikana salaa karkuun. Mieleen tulee rullaverho, joka on vedetty ensin ääriasentoon aukinaiseksi ja sitten päästetty vapaaksi syöksymään takaisin rullaansa kymmeniä kertoja akselinsa ympäri pyörien hirvittävän lätisevän äänen säestämänä. Huone on kuitenkin tuhinaa ja vinkunaa lukuun ottamatta hiljainen. Muutama pölyhiukkanen leijuu verhojen raosta lankeavassa aamuauringon valokiilassa ja peitto kohoilee hitaasti samassa tahdissa hengityksen kanssa.
Äkkiä viereisestä huoneesta alkaa kuulua sähköhammasharjan surinaa ja veden lorinaa. Raskas hengitys katkeaa hetkeksi, sitten nenä sukeltaa peiton alle tummanruskean tukan peittämän takaraivon pyörähtäessä tilalle. Seuraa ähinää, maiskuttelua ja jäsenten oikomista jossain peitteen syövereissä.
Nousen istumaan sängylleni, rapsuttelen silmät sirrillä päätäni ja haukottelen. Jaahas, se on uusi työpäivä edessä taas. Odottelen kunnes kämppikseni sulkee vessassa hanan, aukaisee oven ja marssii keittiöön aamupalalle. Nousen ja nappaan pyyhkeen vaatekaapin oven päältä mukaani matkalla aamupesulle.
Pikainen suihku, hampaiden pesu ja vaatteita päälle. Napitan tukka kosteana mustaa kauluspaitaa päälleni kun silmäni osuvat vaatekaapissa siihen ainoaan kravattiin, jonka otin suomesta mukaani. Kokeilen sitä hetken mielijohteesta päälleni. Valko-lila-harmaaraitainen leveä silkkilohi näyttää mustan paidan kanssa oikeastaan erittäin tyylikkäältä! Aloitan askartelemaan siihen Windsor-solmua, jonka olen joskus sattunut opettelemaan. Tai jotenkin näin se menee…no nyt tuli liian lyhyt…äh ruttuun meni…vielä kerran uusiksi…
Kahdenkymmenen minuutin ja vajaan viidenkymmenen erilaisen Windsor-teemasta johdetun hirttosilmukkavariaation jälkeen kävelen kiroillen huoneeseeni tietokoneen ääreen ja naputtelen Googleen sopivia hakusanoja. ”full windsor knot”. Parin minuuttia vuorotellen kravattia ja ruutua tuijotettuani kurkkuani painaa nopealla vilkaisulla solmiosolmua muistuttava yritelmä, jonka totean peilikuvan perusteella olevan ihan riittävän hieno näin lyhyessä ajassa toteutetuksi. Nyt äkkiä takki päälle ja ulos metroasemaa kohti!
Töihin päästyäni istun pöytäni ääreen, painan tietokoneen virtakatkaisijasta ja odotan sen käynnistyvän. Katselen ulos horisonttiin asti kantautuvaa kaupunkimaisemaa ja tervehdin avokonttoriin saapuvia työkavereita. Syötän käyttäjätunnuksen, salasanan ja odotan taas. Kone rutisee ja sen tuulettimet ujeltavat. Nousen paikaltani ja käyn hakemassa kahvihuoneesta kuumaa vettä teetä varten. Palaan hetken päästä takaisin ja istahdan takaisin tuolilleni. Näytöllä vilkkuu vuorotellen tiimalasikursori ja käyttöjärjestelmän taustalle käynnistyvät virustorjuntaohjelmat. Piirtelen lyijykynällä vihkoon ukkeleita, nojaan poskeeni ja haukottelen. Näytöllä diskreetti pieni tiimalasi valuttaa ehtymätöntä hiekkaansa.
Myöhemmin päivällä kun pöydälläni rohiseva modernin teknologian lippulaiva on vihdoin suostunut käynnistynyt ja olen onnistunut sotkemaan työpöytäni papereilla ja post-it-lapuilla, Johanna pyytää minua mukaansa palaveriin. Paikalla olisi myös toinen pomoni ja hierarkiassa heidän yläpuolellaan työskentelevä pomojen pomo, jota en ole oikeastaan tavannutkaan. Otan mukaani kynän ja vihkon siltä varalta, että joudun tekemään muistiinpanoja.
Pienessä kokoustilassa pidetyn palaverin edetessä huomaan, että esimieheni ovat mukavia hahmoja ja tiimimme kommunikointi kaikkea muuta kuin pidättäytynyttä. Varsinkin arvoasteikossa korkein esimies vaikuttaa suulaalta ja hauskalta tyypiltä, jonka voisi helposti kuvitella kaivavan kesken kokouksen taskustaan irtonenän ja pikkuruisen haitarin vaikkapa porilaisten marssin humoristista tulkitsemista varten.
Palaverin edetessä onnittelen itseäni hiljaa mielessäni fiksun asuvalinnan johdosta, sillä onhan hyvän ensivaikutelman tekeminen ensiarvoisen tärkeää. Tummat suorat housut, musta kauluspaita, tummanharmaa pikkutakki ja lisäksi tyylikkäänä silauksena särmä silkkisolmio, joka selvästi tuo kokonaisuuteen tiettyä arvokkuutta. Kirjoittelen vihkooni ihmisten nimiä ja sekavia muistiinpanoja palaverin soljuessa eteenpäin. Jossain vaiheessa keskustelu kulkeutuu vanhentuneisiin intranet-sivuihin, joiden ulkoasua pitäisi kohentaa muun muassa tiimin tehtäväkuvausten ja valokuvien uudistamisella.
”Järjestetään kuvauspäivä ja hoidetaan homma kuleksimasta”, ehdottaa eräs kollegoistani. ”Hyvä ajatus, mites kuvien dresscode? Vähän fiksumpaa, vai…? ”, jatkaa toinen, kunnes porukan johtaja keskeyttää pohdinnan naurahtamalla, ”No ei todellakaan jos se on minusta kiinni. Hoidetaan kuvaukset ihan tavallisissa vaatteissa, niin kuin täällä yleensä touhutaan", hän jutustelee ja kääntyy yhtäkkiä minuun päin "...josta tulikin mieleeni - Mika, miksi ihmeessä sinulla on tuo kravatti kaulassa?”.
Hymyilen ja olen juuri vastaamassa jotain nokkelaa kun aivoni päättävät keskeyttää kaikki luovuuteen ja verbaliikkaan liittyvät toimintonsa. ”ehheh…tuotaa...häh?”, änkytän muiden läsnäolijoiden kääntyessä seuraamaan kiemurteluani. Aika pysähtyy. Vilkuilen nopeasti ympärilleni ja tajuan, ettei kukaan tiimimme miehistä ole pukeutunut erityisen jäykästi. Katseeni hyppii kollegasta toiseen. Selvästi he viihtyvät rennoissa kauluspaidoissaan ylin nappi auki, ja suorien housujen sijasta enemmistön housuvalintaa näyttää edustavan mukavat farkut. Kravattinini tietty sopii kuvaan kuin hajuvesi lihapullaan, ja kylläpäs se alkoikin yhtäkkiä kuristaa kurkkua…
”Noniin, eli Hans hoitaa kuvauspäivän ja laittaa asiasta sähköpostia”, Irtonenäesimies jatkaa katkaisten pysähtyneen hetken. Katseet kääntyvät pois suunnastan ja palaveri jatkuu. Kevyt puna hehkuu poskillani ja muistivihkoni alkaa vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kapistukselta, jonka havaitsen toimivan paitsi apuvälineenä muistiinpanojen tekemiseen, myös oivallisena näköesteenä ja piilopaikkana ei-toivotuille vaatekappaleille.
Tuntien päästä kokouksen päättymisestä illan jo hämärtyessä tornitalojen ympärillä, istun vielä selkä köyryssä työpöytäni ääressä ja naputtelen sähköposteja ympäri Eurooppaa. ”Läpäläpäläpä, ystävällisin terveisin, Mika”. Etunimeni on aiheuttanut taas hämmennystä, ja ainakin espanjan päässä väki luulee minua naiseksi. Nähtävästi a-kirjaimeen päättyvä nimi tulkitaan paremman tiedon puuttuessa femiiniksi. Ongelma on sinänsä jo tuttu, sillä aikoinaan Sveitsissä kaikki lomakkeet ja kirjeet olivat lähes poikkeuksetta osoitettu Frau Frimanille.
Kellon lähestyessä seitsemää suljen tietämyskoneeni ja lähden tallustelemaan kohti metroasemaa. Silmiä väsyttää ja pää on tyhjä. Metrossa tekisi mieli nukahtaa, mutta pelkään nukkuvani oman pysäkkini ohitse, joten pysyttelen hereillä tarkkailemalla ympärilläni istuvia ihmisiä. Parin sadan metrin marssi metroasemalta kotiin ja vihdoin pääsen levähtämään. Eteiseen päästyäni auon jalkojani hautoneita kenkiä ja irrotan samalla toisella kädelläni liiallista huomiota herättänyttä silkkikankaan kappaletta kaulastani.
Kravatti menee nyt kaappiin miettimään tekosiaan ja tulee ulos sieltä vasta kun se erikseen pukeutumisohjeessa mainitaan tarpeelliseksi. Mikäli yhtään osan lukea esimiehiäni, siihen voi mennä tovi. Menkööt. Tästä lähtien dresscode on yllin-nappi-auki.
10.3.2008
2.3 Uusi asunto, uusi kämppis
Asunnon etsiminen parin tuhannen kilometrin päässä olevasta suurkaupungista ei ole niitä maailman helpoimpia tehtäviä. Netin asuntopalstat ovat kyllä pullollaan ilmoituksia, mutta jos ei tarkalleen ottaen tiedä mitä haluaa, miltä alueelta ja mihin hintaan, voi ilmoituksien seulominen olla työlästä puuhaa. Usein myös valitettavan turhaa.
Saksassa opiskelijoiden yleisin asumismuoto on kimppakämppä, jossa kolmion tai isomman asunnon jakaa useampi asukas. Aika ajoin yhteisasuntoihin haetaan uusia asukkaita entisten muuttaessa muualle, ja niin karuselli pyörii asukkaiden vaihtuessa yksitellen.
Saksalaiset opiskelijat, jotka etsivät asuntoonsa uutta kämppistä ovat selvästi oma rotunsa, joiden kanssa pelatessa tuntuu pätevän tietyt melko tarkasti määriteltävissä olevat säännöt.
Muutama esimerkki:
- Vaikka asuntoilmoituksissa onkin yhteydenottomuotona mainittu myös sähköposti, on sitä turha lähettää, sillä jos hakija on tosissaan, hän ottaa kyllä yhteyttä puhelimitse ja tulee käymään esittäytymässä.
- Jos asunnonhakija ei jostain syystä pääse esittäytymään, on hän luultavasti omituinen hyypiö, jota ei kannata kämppikseksi ottaa.
- Jos hakuprosessissa käytetään jotain muuta kieltä kuin vahvasti murteellista Baijerinsaksaa, juokse kiljuen karkuun ja peseydy huolellisesti – olet ollut tekemisissä ulkomaalaisen kanssa.
Jossain vaiheessa asuntopalstoja selatessani aloin hiljalleen menettää uskoani mahdollisuuksiini löytää järkevää majapaikkaa. Saksankielisiä ilmoituksia hitaasti tavatessani teki mieli työntää kieli ulos, vetää silmät kieroon ja ruveta päristelemään samalla kun juoksen ympyrää pienessä Kortepohjan opiskelijayksiössä peukalot kainaloissani. Jos joku ilmoituksista vaikutti hyvältä, olin liikkeellä liian myöhään tai vaihtoehtoisesti yhteydenottoni jäivät huomiotta edellä mainittujen ohjesääntöjen mukaisesti. Yleisesti ottaen tarjonta oli kuitenkin luokkaa ”Klassinen toisen maailmansodan aikana hajalleen pommitettu luola kaupungin laitamilla. Vessa naapuritalossa. Pidäthän rotista ja muurahaisista. 500€/kk”.
Juu ei kiitos.
Onneksi tilannetta helpotti se, että olin tulossa osittain tuttuun kaupunkiin, josta tunsin jo ihmisiä entuudestaan. Netin ilmoitukset eivät olleet siis ainoa mahdollisuus etsiä asuntoa. Otinkin yhteyttä myös paikallisiin kavereihini, ja johan alkoi asiat selvitä. Pienen viidakkorummuttelun jälkeen sain sähköpostiosoitteen tyypille, jonka kämppis olisi kohtapuoliin muuttamassa pois.
Kyseessä oli Münchenin keskustan lähettyvillä oleva 90-luvulla rakennettu rakennus, ja siinä kohta vapautuva 18m2 huone. Vuokran suuruus olisi 420€/kk eli aivan maksukykyni ylärajoilla, mutta asunnon hyvän tason ja sijainnin ansiosta kyllä perusteltavissa. Työmatka hoituisi näppärästi parin sadan metrin päässä olevan metroaseman ansioista, joka sattuu vielä olemaan saman metrolinjan päässä työpaikkani läheisyydessä olevan aseman kanssa. Asunnon mukana tuleva kämppis vaikutti myös sähköpostien perusteella järjissään olevalta. Aikani asuntomarkkinoilla haahuiluun oli pikkuhiljaa käymässä vähiin ja jotain oli tehtävä. Yleisesti ottaen Münchenissä on tarjoajan markkinat eli halukkaita asunnon ottajia on tarjontaa enemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos joku minut suostuisi kämppäkaverikseen ottamaan, olisi tilaisuuteen syytä tarttua - ja minähän tartuin.
Nyt kun olen jo asuntooni asettunut, voin kertoa, että onpa jälleen onni potkinut. Kun muuttopäivä vihdoin koitti sunnuntaina 2.3. otti kämppikseni minuun yhteyttä ja tarjosi kyytiä väliaikaismajoituksesta uudelle asunnolle autonsa kyydissä. Olihan toki suuri helpotus kun ei tarvinnut ähkiä koko varustearsenaalin kanssa kaupungin halki osoitteeseen, jota ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman minulle niin tyypillistä kaatuilun ja kainalopierujen täyttämää harharetkeä.
Kämppikseni Robert on Itävaltalainen 24-vuorias insinööri, joka on töissä Münchenissä jonkin sorttisessa verenkäsittelylaitoksessa optimoimassa sen linjastoa. Homma toimii niin, että veri menee pusseissa labran toisesta päästä sisään ja tulee ulos erilaisina tuotteina - ei kuulemma kuitenkaan verimakkarana ja –lättyinä, vaan lääketieteen sovelluksiin liittyvinä...juttuina. Robertin hommana on siis saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti vaihtamalla koneita, vermeitä ja laitteita sopiviin kohtiin prosessia. Näin minua on informoitu ja tämä olkoon totuus.
Olimme sopineet kämpän vuokraamisesta kalustamattomana, ja yksinkertaisesti siitä syystä, että entinen asukas vei kaikki huonekalunsa mennessään. Vaikka suunnitelmissani onkin asustaa Münchenissä vain seitsemän kuukauden ajan, olin valmistautunut haalimaan sänkyjä ja pöytiä kirpputoreilta ja kaatopaikoilta tietyn asumismukavuuden tason saavuttamiseksi. Tietty se olisi aikaa vievää hommaa ja ainahan käytetyistäkin kalusteista pitää myös maksaa jotain, mutta esimerkiksi juuri sänky on kapistus jota ilman on hankala olla kun siihen on kerran päässyt totuttautumaan.
Vaan lopultapa minun ei tarvinnutkaan lähteä kaatopaikoille tonkimaan, sillä asunnolle päästyäni huoneessani odotti yllätys – Robert oli vanhempiensa kanssa raahannut Innsbruckista asti sängyn, pöydän, vaatekaapin, lipaston ja hienon yöpöydän. Laupiaita samarialaisia koko sakki! Sängyllä ei tosin ollut vielä patjaa, mutta sain Robertin ohuehkon petauspatjan väliaikaisvuoteeksi ja niin tyhjä huone olikin yhtäkkiä muuttunut täysin kalustetuksi poikamiehen lepopaikaksi.
Tyhjensin matkalaukun vaatekaappiin, levitin mukanani kulkeneen pussilakanan makuupussiksi ja laitoin pyyhkeen tyynyksi. Aluksi sängyn laudat tuntuivat luitani vasten ohuen petauspatjan läpi, mutta eipä se hetken kuluttua enää haitannut.
Oi autuutta uudessa kodissa!
Kuva: Tatu Hellstén
Saksassa opiskelijoiden yleisin asumismuoto on kimppakämppä, jossa kolmion tai isomman asunnon jakaa useampi asukas. Aika ajoin yhteisasuntoihin haetaan uusia asukkaita entisten muuttaessa muualle, ja niin karuselli pyörii asukkaiden vaihtuessa yksitellen.
Saksalaiset opiskelijat, jotka etsivät asuntoonsa uutta kämppistä ovat selvästi oma rotunsa, joiden kanssa pelatessa tuntuu pätevän tietyt melko tarkasti määriteltävissä olevat säännöt.
Muutama esimerkki:
- Vaikka asuntoilmoituksissa onkin yhteydenottomuotona mainittu myös sähköposti, on sitä turha lähettää, sillä jos hakija on tosissaan, hän ottaa kyllä yhteyttä puhelimitse ja tulee käymään esittäytymässä.
- Jos asunnonhakija ei jostain syystä pääse esittäytymään, on hän luultavasti omituinen hyypiö, jota ei kannata kämppikseksi ottaa.
- Jos hakuprosessissa käytetään jotain muuta kieltä kuin vahvasti murteellista Baijerinsaksaa, juokse kiljuen karkuun ja peseydy huolellisesti – olet ollut tekemisissä ulkomaalaisen kanssa.
Jossain vaiheessa asuntopalstoja selatessani aloin hiljalleen menettää uskoani mahdollisuuksiini löytää järkevää majapaikkaa. Saksankielisiä ilmoituksia hitaasti tavatessani teki mieli työntää kieli ulos, vetää silmät kieroon ja ruveta päristelemään samalla kun juoksen ympyrää pienessä Kortepohjan opiskelijayksiössä peukalot kainaloissani. Jos joku ilmoituksista vaikutti hyvältä, olin liikkeellä liian myöhään tai vaihtoehtoisesti yhteydenottoni jäivät huomiotta edellä mainittujen ohjesääntöjen mukaisesti. Yleisesti ottaen tarjonta oli kuitenkin luokkaa ”Klassinen toisen maailmansodan aikana hajalleen pommitettu luola kaupungin laitamilla. Vessa naapuritalossa. Pidäthän rotista ja muurahaisista. 500€/kk”.
Juu ei kiitos.
Onneksi tilannetta helpotti se, että olin tulossa osittain tuttuun kaupunkiin, josta tunsin jo ihmisiä entuudestaan. Netin ilmoitukset eivät olleet siis ainoa mahdollisuus etsiä asuntoa. Otinkin yhteyttä myös paikallisiin kavereihini, ja johan alkoi asiat selvitä. Pienen viidakkorummuttelun jälkeen sain sähköpostiosoitteen tyypille, jonka kämppis olisi kohtapuoliin muuttamassa pois.
Kyseessä oli Münchenin keskustan lähettyvillä oleva 90-luvulla rakennettu rakennus, ja siinä kohta vapautuva 18m2 huone. Vuokran suuruus olisi 420€/kk eli aivan maksukykyni ylärajoilla, mutta asunnon hyvän tason ja sijainnin ansiosta kyllä perusteltavissa. Työmatka hoituisi näppärästi parin sadan metrin päässä olevan metroaseman ansioista, joka sattuu vielä olemaan saman metrolinjan päässä työpaikkani läheisyydessä olevan aseman kanssa. Asunnon mukana tuleva kämppis vaikutti myös sähköpostien perusteella järjissään olevalta. Aikani asuntomarkkinoilla haahuiluun oli pikkuhiljaa käymässä vähiin ja jotain oli tehtävä. Yleisesti ottaen Münchenissä on tarjoajan markkinat eli halukkaita asunnon ottajia on tarjontaa enemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos joku minut suostuisi kämppäkaverikseen ottamaan, olisi tilaisuuteen syytä tarttua - ja minähän tartuin.
Nyt kun olen jo asuntooni asettunut, voin kertoa, että onpa jälleen onni potkinut. Kun muuttopäivä vihdoin koitti sunnuntaina 2.3. otti kämppikseni minuun yhteyttä ja tarjosi kyytiä väliaikaismajoituksesta uudelle asunnolle autonsa kyydissä. Olihan toki suuri helpotus kun ei tarvinnut ähkiä koko varustearsenaalin kanssa kaupungin halki osoitteeseen, jota ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman minulle niin tyypillistä kaatuilun ja kainalopierujen täyttämää harharetkeä.
Kämppikseni Robert on Itävaltalainen 24-vuorias insinööri, joka on töissä Münchenissä jonkin sorttisessa verenkäsittelylaitoksessa optimoimassa sen linjastoa. Homma toimii niin, että veri menee pusseissa labran toisesta päästä sisään ja tulee ulos erilaisina tuotteina - ei kuulemma kuitenkaan verimakkarana ja –lättyinä, vaan lääketieteen sovelluksiin liittyvinä...juttuina. Robertin hommana on siis saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti vaihtamalla koneita, vermeitä ja laitteita sopiviin kohtiin prosessia. Näin minua on informoitu ja tämä olkoon totuus.
Olimme sopineet kämpän vuokraamisesta kalustamattomana, ja yksinkertaisesti siitä syystä, että entinen asukas vei kaikki huonekalunsa mennessään. Vaikka suunnitelmissani onkin asustaa Münchenissä vain seitsemän kuukauden ajan, olin valmistautunut haalimaan sänkyjä ja pöytiä kirpputoreilta ja kaatopaikoilta tietyn asumismukavuuden tason saavuttamiseksi. Tietty se olisi aikaa vievää hommaa ja ainahan käytetyistäkin kalusteista pitää myös maksaa jotain, mutta esimerkiksi juuri sänky on kapistus jota ilman on hankala olla kun siihen on kerran päässyt totuttautumaan.
Vaan lopultapa minun ei tarvinnutkaan lähteä kaatopaikoille tonkimaan, sillä asunnolle päästyäni huoneessani odotti yllätys – Robert oli vanhempiensa kanssa raahannut Innsbruckista asti sängyn, pöydän, vaatekaapin, lipaston ja hienon yöpöydän. Laupiaita samarialaisia koko sakki! Sängyllä ei tosin ollut vielä patjaa, mutta sain Robertin ohuehkon petauspatjan väliaikaisvuoteeksi ja niin tyhjä huone olikin yhtäkkiä muuttunut täysin kalustetuksi poikamiehen lepopaikaksi.
Tyhjensin matkalaukun vaatekaappiin, levitin mukanani kulkeneen pussilakanan makuupussiksi ja laitoin pyyhkeen tyynyksi. Aluksi sängyn laudat tuntuivat luitani vasten ohuen petauspatjan läpi, mutta eipä se hetken kuluttua enää haitannut.
Oi autuutta uudessa kodissa!
Kuva: Tatu Hellstén9.3.2008
26.2 Reissu vuorille ja takaisin kaupunkiin
Alun perin tarkoituksenani oli lentää Müncheniin torstaina 28.2 töiden alkaessa seuraavana maanantaina 3.3. Varasin lennot hyvissä ajoin ja kaikki tuntui olevan aikataulullisesti selvää. No eipä ollut. Muutama päivän päästä lentojen varaamisesta sain puhelun, jossa esimieheni pyysi minua osallistumaan koulutukseen, joka järjestettäisiin viikkoa ennen varsinaisen harjoittelun alkamista. Totesin, että kyllähän se käy, mutta siinä tapauksessa jostain pitää saada uudet lentoliput, koska nykyisten lippuja päivämääriä ei voi vaihtaa. Tämä ei tuntunut olevan työnantajalleni ongelma ja niinpä he tilasivat uudet liput, joissa lentopäivämääräksi oli merkitty sunnuntai 24.2.
Aloitin siis uudessa tehtävässäni päivän kestävällä kevyellä koulutuksella, jonka jälkeen sain pitää viikon vapaata ja bonuksena vielä kaksi vapaapäivää varastoon. No viikko vapaata oli tietenkin omaa lomaa, koska varsinainen harjoittelu alkoi siis vasta maaliskuun alusta, mutta laskeutuminen uuteen ympäristöön olisi ainakin pehmeä.
Maanantai-iltana kiinnostavasta koulutuksesta väliaikaiseen majapaikkaani palattuani pakkailin vaatteita reppuun ja tein lähtöä vuorten keskelle idylliseen Innsbruckiin, jossa pari koulukaveriani oli viettämässä kevättä vaihto-oppilaana. Käsissäni oli viikko vapaata aikaa ja päätin käyttää sen hyväkseni lähimaisemissa reissaamalla. Varsinainen päätös lähtemisestä syntyi hyvin nopealla aikataululla, eli noin tuntia ennen illan viimeisen junan lähtöä. Oli jotenkin vaikea tajuta, että kuusikymmentä minuuttia voisi olla riittävästi aikaa pakata, hankkiutua rautatieasemalle, ostaa lippu ja hypätä junaan. Voiko matkustaminen olla näin helppoa?
Syitä skeptiseen suhtautumiseeni joutuisaa matkantekoa kohtaan voidaan etsiä 90-luvun Torniosta ja sen keskiajalle juuttuneesta julkisen liikenteen tasosta. Kotini sijaitsee Kyläjoessa, josta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Tornion keskustaan siirtymiseen julkisilla välineillä piti teinivuosieni aikaan varata aikaa noin kaksi tuntia, koska paikallinen bussiyhtiö piti autonsa säästösyistä pääosin varikolla sievässä rivissä. Jokainen joka on koettanut selvitä Lapin läänin alueella joukkoliikenteen armoilla tietää, että bussi ei tule, vaikka sytyttäisi kuinka monta savuketta, eikä välttämättä missään vaiheessa myöhemminkään ja siksi onkin parempi laitta ne tupakit taskuun, unohtaa koko homma ja keksiä jotain muuta tekemistä.
Samassa ajassa kun Torniolainen matkustaa vaikkapa Oulu-nimiseen pohjolan suureen kaupunkiin, joka ei kontrastia tai eksotiikkaa juuri Tornioon nähden tarjoa, matkaa Müncheniläinen kokonaan toisiin maihin ja maisemiin. Itävalta ja Sveitsi tarjoaa parasta mitä Euroopalla on hallussaan, eli Alpit, joiden rinteillä puhalteleva raikas vuori-ilma puhdistaa keuhkot ja virkistää mielen.
Otin siis repun selkääni, suunnistin metrolla rautatieasemalle ja kiipesin junaan. Muutama tunti myöhemmin tallustelin Innsbruckin pimeässä, mutta lämpimässä myöhäisillassa ja etsin katseellani Jonia ja Tuomoa, joiden piti olla minua vastassa. Maisema oli muuttunut parin tunnin aikana tiiviistä kaupunkiympäristöstä joka suunnassa taivaaseen asti kohoaviin vuorenseinämiin. No vuoret ja sen seinämät näin tietty vasta aamulla, olihan sysimusta ilta saapuessani. Pojat ottivat minut vastaan, suunnistimme Tuomon asunnolle istuimme alas punomaan juoniamme.
Pikakelataanpas hieman, muuten menee nysväämiseksi: Innsbruckissa kaksi päivää, Axamer Lizumissa laskuhommia erittäin upeassa auringonpaisteessa, Innsbruckista junalla Davosiin Tobin luo kyläilemään, Davosissa upea laskupäivä, Davosista entuudestaan tuntemattoman saksalaisen tytön kyydissä takaisin Müncheniin, Tobin äidin luo hätämajoitukseen, lumilauta nurkkaan ja väsyneenä sänkyyn selälleen. Huh! Viisi päivää reissussa ja takaisin lähtöpisteeseen.
Seuraavana päivänä saisin sitten asuntoni. Olin ollut tekstiviestitse yhteydessä kämppikseeni Robertiin, joka oli parhaillaan muuttamassa edellistä asukasta pois. Sunnuntai 2.3 olisi minun vuoroni raahata tavarani tilalle. En ollut tavannut kämppistäni aiemmin, en ollut nähnyt asuntoani, tiesin vain että 18m2 kokoinen, valokuvien perusteella siisti huone odottaisi minua melko lähellä keskustaa. Jännää.
Aloitin siis uudessa tehtävässäni päivän kestävällä kevyellä koulutuksella, jonka jälkeen sain pitää viikon vapaata ja bonuksena vielä kaksi vapaapäivää varastoon. No viikko vapaata oli tietenkin omaa lomaa, koska varsinainen harjoittelu alkoi siis vasta maaliskuun alusta, mutta laskeutuminen uuteen ympäristöön olisi ainakin pehmeä.
Maanantai-iltana kiinnostavasta koulutuksesta väliaikaiseen majapaikkaani palattuani pakkailin vaatteita reppuun ja tein lähtöä vuorten keskelle idylliseen Innsbruckiin, jossa pari koulukaveriani oli viettämässä kevättä vaihto-oppilaana. Käsissäni oli viikko vapaata aikaa ja päätin käyttää sen hyväkseni lähimaisemissa reissaamalla. Varsinainen päätös lähtemisestä syntyi hyvin nopealla aikataululla, eli noin tuntia ennen illan viimeisen junan lähtöä. Oli jotenkin vaikea tajuta, että kuusikymmentä minuuttia voisi olla riittävästi aikaa pakata, hankkiutua rautatieasemalle, ostaa lippu ja hypätä junaan. Voiko matkustaminen olla näin helppoa?
Syitä skeptiseen suhtautumiseeni joutuisaa matkantekoa kohtaan voidaan etsiä 90-luvun Torniosta ja sen keskiajalle juuttuneesta julkisen liikenteen tasosta. Kotini sijaitsee Kyläjoessa, josta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Tornion keskustaan siirtymiseen julkisilla välineillä piti teinivuosieni aikaan varata aikaa noin kaksi tuntia, koska paikallinen bussiyhtiö piti autonsa säästösyistä pääosin varikolla sievässä rivissä. Jokainen joka on koettanut selvitä Lapin läänin alueella joukkoliikenteen armoilla tietää, että bussi ei tule, vaikka sytyttäisi kuinka monta savuketta, eikä välttämättä missään vaiheessa myöhemminkään ja siksi onkin parempi laitta ne tupakit taskuun, unohtaa koko homma ja keksiä jotain muuta tekemistä.
Samassa ajassa kun Torniolainen matkustaa vaikkapa Oulu-nimiseen pohjolan suureen kaupunkiin, joka ei kontrastia tai eksotiikkaa juuri Tornioon nähden tarjoa, matkaa Müncheniläinen kokonaan toisiin maihin ja maisemiin. Itävalta ja Sveitsi tarjoaa parasta mitä Euroopalla on hallussaan, eli Alpit, joiden rinteillä puhalteleva raikas vuori-ilma puhdistaa keuhkot ja virkistää mielen.
Otin siis repun selkääni, suunnistin metrolla rautatieasemalle ja kiipesin junaan. Muutama tunti myöhemmin tallustelin Innsbruckin pimeässä, mutta lämpimässä myöhäisillassa ja etsin katseellani Jonia ja Tuomoa, joiden piti olla minua vastassa. Maisema oli muuttunut parin tunnin aikana tiiviistä kaupunkiympäristöstä joka suunnassa taivaaseen asti kohoaviin vuorenseinämiin. No vuoret ja sen seinämät näin tietty vasta aamulla, olihan sysimusta ilta saapuessani. Pojat ottivat minut vastaan, suunnistimme Tuomon asunnolle istuimme alas punomaan juoniamme.
Pikakelataanpas hieman, muuten menee nysväämiseksi: Innsbruckissa kaksi päivää, Axamer Lizumissa laskuhommia erittäin upeassa auringonpaisteessa, Innsbruckista junalla Davosiin Tobin luo kyläilemään, Davosissa upea laskupäivä, Davosista entuudestaan tuntemattoman saksalaisen tytön kyydissä takaisin Müncheniin, Tobin äidin luo hätämajoitukseen, lumilauta nurkkaan ja väsyneenä sänkyyn selälleen. Huh! Viisi päivää reissussa ja takaisin lähtöpisteeseen.
Seuraavana päivänä saisin sitten asuntoni. Olin ollut tekstiviestitse yhteydessä kämppikseeni Robertiin, joka oli parhaillaan muuttamassa edellistä asukasta pois. Sunnuntai 2.3 olisi minun vuoroni raahata tavarani tilalle. En ollut tavannut kämppistäni aiemmin, en ollut nähnyt asuntoani, tiesin vain että 18m2 kokoinen, valokuvien perusteella siisti huone odottaisi minua melko lähellä keskustaa. Jännää.
25.2.2008
25.2. Ensimmäisen päivän jännitys
Olin sunnuntai-iltana Muncheniin saapuessani niin väsynyt, että kun sain vihdoin kengät jalasta ja pääsin sängylle pötkölleen, ei unta tarvinnut odotella. En jaksanut edes suihkussa käydä vaan kömmin suosiolla suoraan puhtaiden lakanoiden ja suljin silmäni. Nukuin sikeää ja rauhallista unta koko yön lukuun ottamatta hetkeä juuri ennen herätystä, jolloin havahduin yhtäkkiä hereille kieleni tarttuessa kuivan suuni kitalakeen tukkien hengityksen. Lasillinen vettä korjasi tilanteen ja nukahdin vielä muutan minuutin ennen sängystä nousemista.
Läksiäisviikolla ihmettelin Jyväskylässä kavereilleni kuinka reissuun lähteminen ei jännittänyt juuri ollenkaan. Mieli oli ihmeen rauhallinen myös sunnuntai-aamuna, jolloin nousin tavaroineni Helsinki-Vantaan lentoasemalle matkaavaan bussiin. Ainoa huolenaihe, jota yleensä olin murehtinut liittyi tulevan työharjoittelun vaatimaan vaatetukseen. En ollut koskaan joutunut vaivaamaan päätäni ajatuksilla siististä pukeutumisesta ja nyt kun varustekaapista pitikin yhtäkkiä löytyä niinkin vastenmieliseltä kuulostava kapistus kuin pikkutakki, jouduin vasten vapaata tahtoani Halosen ja Kekäleen miestenvaateosastolle raapimaan päätäni herraskaisten pukimien sekaan. Onneksi sain erittäin arvokasta konsultointiapua sivistyneiltä ystäviltäni, jotka kantoivat asiantuntevasti soveliaita riepuja sovituskoppiin kokeiltavakseni. Nyt on sitten sen pikkutakin seurana suorat housut ja myös pieni valikoima kauluspaitoja.
Maanantai-aamuna Tobiaksen äidin luona hampaita pestessäni tajusin, että juuri nyt on se hetki mitä olen odottanut ja miettinyt pitkään. Ei hampaiden huolellinen puhdistus Baijerilaisen kaupunkiasunnon tilavassa vessassa, vaan ensimmäisen työpäivän aamu kaukana turvallisesta kotisuomesta. Tiedänkö minne pitää mennä, osaanko käyttäytyä oikein tavalla, mitä jos kaikki puhuukin pelkästään Saksaa, mitä jos pieraisen vahingossa tai pyörryn kun sanon käsipäivää ensimmäiselle työkaverille, mitä jos kaikki nauraa minulle päin naamaa?!
-”Ai sinä olet uusi harjoittelijamme, hei vaan, minä olen Horst, hauska tavata!”
-”Ööh, hei nimeni on Mikaghll…” *KLOPS*
-”Hahhah! Dieter, katso! Mammanpojalta lähti taju! Tule niin kannetaan tämä vätys maitojunalle ja lähetetään takaisin suomeen!”
Yhtäkkiä vatsan yläosaa alkoi oudosti puristaa, eikä mieli tehnyt enää minkäänlaista aamupalaa. Naama vakavana silitin kauluspaidan ja napitin sen päälleni. Ylin nappi kiinni. Tai ehkä auki on sittenkin parempi. No nyt repsottaa tämä kaulus tyhmästi, laitan napin sittenkin kiinni. Ääh, nyt näytän kummalliselta kuikelolta!... Uuden ja pesemättömän paidan kova kaulus hiertää kaulaa ja jotenkin housut tuntuivat hankalilta jalassa. Eteisen peilistä minua vilkuilee siististi pukeutunut, mutta selvästi epävarma haamu, jonka paidan ylin nappi on jätetty auki. Voi miksi lähdin kotikylältä ensinkään!
Ajelen metrolla Nordfriedhof-nimiselle asemalle, nousen maan alta katutasoon ja katselen ympärilleni. Tuuli on yllättäen lämmin, vaikka eletään helmikuun loppua. Niistän nenäni ja kävelen netistä katsomaani karttaa muistellen pyörätietä eteenpäin. Hetken kävelymatkan jälkeen edessäni kohoaa kaksi lasista kerrostaloa, joita tekisi mieli kutsua pilvenpiirtäjiksi. Toinen näistä ympäristöstään erottuvista rakennuksista pitää sisällään työpaikkani, en vain tiedä kumpi. Soitan suomalaiselle esimiehelleni ja hän lupaa tulla ovelle vastaan. Yksin en sisälle pääsisi, sillä liikkumiseen tarvitaan kulkukortit. Tai jotain. En minä tiedä.
Johanna ottaa minut iloisesti vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Kävelemme tornitalon vastaanottotiskin ohi kohti futuristisia hissejä, joiden edessä olevalle portille vilautetaan kulkukorttia. Portti tilaa paikalle sopivan hissin ja esittää automaattisesti paikalle tilatun hissikopin numeron pienessä näyttötaulussaan. Kyytiin noustuamme lasinen hissi kiihdyttää nopeasti ja tunnen kuinka tyhjä vatsani painautuu kiihdytyksen voimasta kohti lattiaa. Muutaman sekunnin ajan ohitsemme vilisee työssään touhuavia ihmisiä kunnes hissi jarruttaa, ja astun avautuvista ovista Johannan perässä kohti toimistoa. Jarrutus ei ollut kiihdytystä pehmeämpi, ja joudunkin nieleskelemään vatsalaukkuani takasin oikeille sijoilleen astellessani ensimmäistä kertaa sisälle toimitiloihimme.
Näkymät ovat huikeat. Kuudestoista kerros kohoaa ylemmäs kuin suurin osa muista kaupungin rakennuksista – ainoastaan kirkkojen tornit ja BMW:n persoonallinen pilvenpiirtäjä erottuvat muutoin matalahkosta kaupunkimaisemasta korkeudellaan. Etelässä siintävät lumihuippuiset vuoret, jotka näkyvät tänään osittain pilvisen sään vuoksi vain silhuetteina horisontissa. Koetan vakuutella itselleni, että olen hereillä. Kaikki tuntuu jotenkin todella hienolta, mutta samaan aikaan jännittää.
Kierrämme nopean kierroksen avokonttorissa ja hörppäämme automaatista kahvit. Johanna esittelee minut työpöytänsä lähettyvillä istuville ihmisille ja onnekseni huomaan pysyväni esittelytilanteissa jopa tajuissani. Käden puristus, katse silmiin, oma nimi, hymy, vastapuolen nimen kuunteleminen, hauska tavata.
Lukuisten esittäytymisien jälkeen tilanteen rauhoittuessa huomaan, että olen itselleni tyypilliseen tapaan painanut mieleeni joukon kasvoja ja nimiä ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä. Aina tässä käy näin.
Käymme nopeasti läpi joitain yleisiä asioita, mutta siirrymme pian neuvotteluhuoneeseen muihin tehtäviin. Päivän epistolaan kuuluu koulutus eräästä Googlen tuotteesta ja paikalla on heidän gurujaan oikein kaksin kappalein. Meidän puolelta on pari tyyppiä, joita en vielä tunne, minä ja Johanna-esimieheni. Tunnit kuluvat Powerpoint-kalvojen ja nettisivujen vilistessä valkokankaalla ja huomaan, että en pelkästään tajua suurta osaa käsiteltävistä asioista, vaan minulla on jopa tietyissä kohdissa mielipide, jonka pidän tosin arkana suomalaisena visusti omana tietonani. Tarkkailen ihmisiä ja koetan muodostaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä touhusta. Kiinnostavaa...
Ensimmäisen koulutuspainotteisen päivän kääntyessä iltaan tunnen olevani oikeassa paikassa. Parhaassa tapauksessa minusta voi olla täällä jopa hyötyä! Markkinointisuuntautunut tietojärjestelmätieteilijä, joka ei ole kiinnostunut koodauksesta ei ehkä sittenkään ole täysin toivoton tapaus työelämään sijoitettavaksi. Toivoa on.
Myöhemmin illalla palaan takaisin majapaikkaani. Siellä Bakira nukkuu avonaisessa matkalaukussani ja herää venyttelemään kun laitan valot huoneeseen. Istahdan sängylle ja potkin kengät jalastani. Aamun jännittäminen väsyttää ja haukottelen kun kellahdan hetkeksi sänkyyn selälleni.
Sinänsä tilanne on mukava, koska koulutusta oli vain yhden päivän verran ja nyt edessä olisi koko viikko lomaa. Mitähän sitä keksisi…
Puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Se on Tuomo, opiskelukaveri, joka on tällä hetkellä vaihdossa Innsbruckissa, Itävallassa.
”Kuulin juttua, että olisit tulossa tänne Innsbruckiin. Pitääkö paikkansa?”
Vastaan tekstiviestiin ja vilkuilen samalla lattialla lojuvia tavaroitani, joiden seassa on myös lumilautani. Koskahan seuraava juna lähtee…?
Läksiäisviikolla ihmettelin Jyväskylässä kavereilleni kuinka reissuun lähteminen ei jännittänyt juuri ollenkaan. Mieli oli ihmeen rauhallinen myös sunnuntai-aamuna, jolloin nousin tavaroineni Helsinki-Vantaan lentoasemalle matkaavaan bussiin. Ainoa huolenaihe, jota yleensä olin murehtinut liittyi tulevan työharjoittelun vaatimaan vaatetukseen. En ollut koskaan joutunut vaivaamaan päätäni ajatuksilla siististä pukeutumisesta ja nyt kun varustekaapista pitikin yhtäkkiä löytyä niinkin vastenmieliseltä kuulostava kapistus kuin pikkutakki, jouduin vasten vapaata tahtoani Halosen ja Kekäleen miestenvaateosastolle raapimaan päätäni herraskaisten pukimien sekaan. Onneksi sain erittäin arvokasta konsultointiapua sivistyneiltä ystäviltäni, jotka kantoivat asiantuntevasti soveliaita riepuja sovituskoppiin kokeiltavakseni. Nyt on sitten sen pikkutakin seurana suorat housut ja myös pieni valikoima kauluspaitoja.
Maanantai-aamuna Tobiaksen äidin luona hampaita pestessäni tajusin, että juuri nyt on se hetki mitä olen odottanut ja miettinyt pitkään. Ei hampaiden huolellinen puhdistus Baijerilaisen kaupunkiasunnon tilavassa vessassa, vaan ensimmäisen työpäivän aamu kaukana turvallisesta kotisuomesta. Tiedänkö minne pitää mennä, osaanko käyttäytyä oikein tavalla, mitä jos kaikki puhuukin pelkästään Saksaa, mitä jos pieraisen vahingossa tai pyörryn kun sanon käsipäivää ensimmäiselle työkaverille, mitä jos kaikki nauraa minulle päin naamaa?!
-”Ai sinä olet uusi harjoittelijamme, hei vaan, minä olen Horst, hauska tavata!”
-”Ööh, hei nimeni on Mikaghll…” *KLOPS*
-”Hahhah! Dieter, katso! Mammanpojalta lähti taju! Tule niin kannetaan tämä vätys maitojunalle ja lähetetään takaisin suomeen!”
Yhtäkkiä vatsan yläosaa alkoi oudosti puristaa, eikä mieli tehnyt enää minkäänlaista aamupalaa. Naama vakavana silitin kauluspaidan ja napitin sen päälleni. Ylin nappi kiinni. Tai ehkä auki on sittenkin parempi. No nyt repsottaa tämä kaulus tyhmästi, laitan napin sittenkin kiinni. Ääh, nyt näytän kummalliselta kuikelolta!... Uuden ja pesemättömän paidan kova kaulus hiertää kaulaa ja jotenkin housut tuntuivat hankalilta jalassa. Eteisen peilistä minua vilkuilee siististi pukeutunut, mutta selvästi epävarma haamu, jonka paidan ylin nappi on jätetty auki. Voi miksi lähdin kotikylältä ensinkään!
Ajelen metrolla Nordfriedhof-nimiselle asemalle, nousen maan alta katutasoon ja katselen ympärilleni. Tuuli on yllättäen lämmin, vaikka eletään helmikuun loppua. Niistän nenäni ja kävelen netistä katsomaani karttaa muistellen pyörätietä eteenpäin. Hetken kävelymatkan jälkeen edessäni kohoaa kaksi lasista kerrostaloa, joita tekisi mieli kutsua pilvenpiirtäjiksi. Toinen näistä ympäristöstään erottuvista rakennuksista pitää sisällään työpaikkani, en vain tiedä kumpi. Soitan suomalaiselle esimiehelleni ja hän lupaa tulla ovelle vastaan. Yksin en sisälle pääsisi, sillä liikkumiseen tarvitaan kulkukortit. Tai jotain. En minä tiedä.
Johanna ottaa minut iloisesti vastaan ja toivottaa tervetulleeksi. Kävelemme tornitalon vastaanottotiskin ohi kohti futuristisia hissejä, joiden edessä olevalle portille vilautetaan kulkukorttia. Portti tilaa paikalle sopivan hissin ja esittää automaattisesti paikalle tilatun hissikopin numeron pienessä näyttötaulussaan. Kyytiin noustuamme lasinen hissi kiihdyttää nopeasti ja tunnen kuinka tyhjä vatsani painautuu kiihdytyksen voimasta kohti lattiaa. Muutaman sekunnin ajan ohitsemme vilisee työssään touhuavia ihmisiä kunnes hissi jarruttaa, ja astun avautuvista ovista Johannan perässä kohti toimistoa. Jarrutus ei ollut kiihdytystä pehmeämpi, ja joudunkin nieleskelemään vatsalaukkuani takasin oikeille sijoilleen astellessani ensimmäistä kertaa sisälle toimitiloihimme.
Näkymät ovat huikeat. Kuudestoista kerros kohoaa ylemmäs kuin suurin osa muista kaupungin rakennuksista – ainoastaan kirkkojen tornit ja BMW:n persoonallinen pilvenpiirtäjä erottuvat muutoin matalahkosta kaupunkimaisemasta korkeudellaan. Etelässä siintävät lumihuippuiset vuoret, jotka näkyvät tänään osittain pilvisen sään vuoksi vain silhuetteina horisontissa. Koetan vakuutella itselleni, että olen hereillä. Kaikki tuntuu jotenkin todella hienolta, mutta samaan aikaan jännittää.
Kierrämme nopean kierroksen avokonttorissa ja hörppäämme automaatista kahvit. Johanna esittelee minut työpöytänsä lähettyvillä istuville ihmisille ja onnekseni huomaan pysyväni esittelytilanteissa jopa tajuissani. Käden puristus, katse silmiin, oma nimi, hymy, vastapuolen nimen kuunteleminen, hauska tavata.
Lukuisten esittäytymisien jälkeen tilanteen rauhoittuessa huomaan, että olen itselleni tyypilliseen tapaan painanut mieleeni joukon kasvoja ja nimiä ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä. Aina tässä käy näin.
Käymme nopeasti läpi joitain yleisiä asioita, mutta siirrymme pian neuvotteluhuoneeseen muihin tehtäviin. Päivän epistolaan kuuluu koulutus eräästä Googlen tuotteesta ja paikalla on heidän gurujaan oikein kaksin kappalein. Meidän puolelta on pari tyyppiä, joita en vielä tunne, minä ja Johanna-esimieheni. Tunnit kuluvat Powerpoint-kalvojen ja nettisivujen vilistessä valkokankaalla ja huomaan, että en pelkästään tajua suurta osaa käsiteltävistä asioista, vaan minulla on jopa tietyissä kohdissa mielipide, jonka pidän tosin arkana suomalaisena visusti omana tietonani. Tarkkailen ihmisiä ja koetan muodostaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä touhusta. Kiinnostavaa...
Ensimmäisen koulutuspainotteisen päivän kääntyessä iltaan tunnen olevani oikeassa paikassa. Parhaassa tapauksessa minusta voi olla täällä jopa hyötyä! Markkinointisuuntautunut tietojärjestelmätieteilijä, joka ei ole kiinnostunut koodauksesta ei ehkä sittenkään ole täysin toivoton tapaus työelämään sijoitettavaksi. Toivoa on.
Myöhemmin illalla palaan takaisin majapaikkaani. Siellä Bakira nukkuu avonaisessa matkalaukussani ja herää venyttelemään kun laitan valot huoneeseen. Istahdan sängylle ja potkin kengät jalastani. Aamun jännittäminen väsyttää ja haukottelen kun kellahdan hetkeksi sänkyyn selälleni.
Sinänsä tilanne on mukava, koska koulutusta oli vain yhden päivän verran ja nyt edessä olisi koko viikko lomaa. Mitähän sitä keksisi…
Puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Se on Tuomo, opiskelukaveri, joka on tällä hetkellä vaihdossa Innsbruckissa, Itävallassa.
”Kuulin juttua, että olisit tulossa tänne Innsbruckiin. Pitääkö paikkansa?”
Vastaan tekstiviestiin ja vilkuilen samalla lattialla lojuvia tavaroitani, joiden seassa on myös lumilautani. Koskahan seuraava juna lähtee…?
24.2.2008
24.2. Perillä!
Viereisessä huoneessa pauhaa televisio, joka suoltaa Baijerilaista viihdeohjelmaa sisuksistaan. Jalkoja väsyttää ja olo on turvonnut epäterveellisistä ruokailuista ja monen päivän läksiäisistä johtuen.
Haukottelen väsyneenä ystäväni Tobiaksen kotona sängyn reunalla ja koetan tajuta missä olen. Tobi on itse Sveitsissä opiskelemassa ja hänen keskustassa sijaitsevaa kotiansa asuttaa tällä hetkellä hänen äitinsä ja minua kiipeilytelineensä päältä arvioivaan sävyyn tuijottava musta Bakira-kissa.
Saapumiseni majapaikkaan oli sinänsä mielenkiintoinen, koska minulla ei ollut Tobiaksen puhelinnumeroa, jotta olisin voinut saapumisestani ilmoittaa. Tobi kuuluu siihen ihmisryhmään, joka vaihtaa kännykkäliittymää kuin sukkaa ja muistaa ilmoittaa numeronsa kavereilleen keskimäärin joka kolmannella vaihtokerralla. Olin ilmoittanut saapumispäiväni viikkoa etukäteen sähköpostilla ja pyysin häntä ilmoittamaan tulostani myös äidilleen, joka oli luvannut majoittaa minut kunnes pääsen omaan asuntooni.
Saapuessani Tobiaksen äidin asunnolle, soitan ovikelloa ja odotan. Hetken kuluttua ovipuhelimesta kuuluu rasahdus ja naisääni: "Jaa?". Se on Martha, Tobin äiti. Esittelen itseni puhelimeen ja mainitsen olevani Tobin suomalainen ystävä, joka olisi tulossa Müncheniin työharjoitteluun. Hetken on hiljaista, sitten puhelimesta kuuluu naurahdus ja rätisevä ääni ”Aa! Aivan! Käy sisään!”. Kuulen Marthan äänestä, että hän ei todellakaan osannut odottaa minua saapuvaksi tänään. Vaihtoehtojen puutteen vuoksi marssin kuitenkin portaat ylös ja lasken tavarani lattialle.
Niin seisoo eteisessä yllättynyt saksalaisrouva, matkatavaroidensa kanssa hikoileva pöllähtänyt matkalainen sekä raapimapuusta tilannetta arvostelevasti mulkoileva katti. Tervehdysten ja lyhyen rupattelun jälkeen käy ilmi, että Tobias oli kyllä maininnut äidilleen saapumisestani - tosin kolmisen viikkoa sitten jossain monipolvisen puhelinkeskustelun sivulauseessa ilman tarkempaa saapumisajankohtaa. Ei siis ihme saapumiseni oli hienoinen yllätys. Olin kuitenkin tavannut sekä rouvan että kissan jo pariin otteeseen aikaisemmin, joten hämmennystä kesti vain hetkisen. Varttitunnin päästä olin jo huoneessani pinkka puhtaita lakanoita sylissäni.
Huomenna olisi ensimmäinen päivä toimistolla. En jaksa ajatella sitä nyt. Istun vain sängyllä ja nostan jalat ylös. Vihdoinkin olen perillä.
Haukottelen väsyneenä ystäväni Tobiaksen kotona sängyn reunalla ja koetan tajuta missä olen. Tobi on itse Sveitsissä opiskelemassa ja hänen keskustassa sijaitsevaa kotiansa asuttaa tällä hetkellä hänen äitinsä ja minua kiipeilytelineensä päältä arvioivaan sävyyn tuijottava musta Bakira-kissa.
Saapumiseni majapaikkaan oli sinänsä mielenkiintoinen, koska minulla ei ollut Tobiaksen puhelinnumeroa, jotta olisin voinut saapumisestani ilmoittaa. Tobi kuuluu siihen ihmisryhmään, joka vaihtaa kännykkäliittymää kuin sukkaa ja muistaa ilmoittaa numeronsa kavereilleen keskimäärin joka kolmannella vaihtokerralla. Olin ilmoittanut saapumispäiväni viikkoa etukäteen sähköpostilla ja pyysin häntä ilmoittamaan tulostani myös äidilleen, joka oli luvannut majoittaa minut kunnes pääsen omaan asuntooni.
Saapuessani Tobiaksen äidin asunnolle, soitan ovikelloa ja odotan. Hetken kuluttua ovipuhelimesta kuuluu rasahdus ja naisääni: "Jaa?". Se on Martha, Tobin äiti. Esittelen itseni puhelimeen ja mainitsen olevani Tobin suomalainen ystävä, joka olisi tulossa Müncheniin työharjoitteluun. Hetken on hiljaista, sitten puhelimesta kuuluu naurahdus ja rätisevä ääni ”Aa! Aivan! Käy sisään!”. Kuulen Marthan äänestä, että hän ei todellakaan osannut odottaa minua saapuvaksi tänään. Vaihtoehtojen puutteen vuoksi marssin kuitenkin portaat ylös ja lasken tavarani lattialle.
Niin seisoo eteisessä yllättynyt saksalaisrouva, matkatavaroidensa kanssa hikoileva pöllähtänyt matkalainen sekä raapimapuusta tilannetta arvostelevasti mulkoileva katti. Tervehdysten ja lyhyen rupattelun jälkeen käy ilmi, että Tobias oli kyllä maininnut äidilleen saapumisestani - tosin kolmisen viikkoa sitten jossain monipolvisen puhelinkeskustelun sivulauseessa ilman tarkempaa saapumisajankohtaa. Ei siis ihme saapumiseni oli hienoinen yllätys. Olin kuitenkin tavannut sekä rouvan että kissan jo pariin otteeseen aikaisemmin, joten hämmennystä kesti vain hetkisen. Varttitunnin päästä olin jo huoneessani pinkka puhtaita lakanoita sylissäni.
Huomenna olisi ensimmäinen päivä toimistolla. En jaksa ajatella sitä nyt. Istun vain sängyllä ja nostan jalat ylös. Vihdoinkin olen perillä.
24.2. Jyväskylä - Helsinki - Munchen
Havahdun hereille ja nostan katseeni hätäisesti kohti seinäkelloa. Vartin yli kahdeksan. Lasken mielessäni, että linja-auton lähtöön on reilut puolitoista tuntia ja kurotan sokkona kopeloiden lattialle, jossa puhelimeni aloittaa piipityksen herätyksen merkiksi juuri kun saan sen käteeni. Hiljennän puhelimen ja tarkistan kipeillä silmillä kellon sen näytöltä. On se 8:15. Ähkien nousen istumaan vieraspediksi sijatulle vuodesohvalle ja nostan olohuoneen pöydällä olevaa lasia. Luojan kiitos siinä on vielä vettä. Janottaa ja pyörryttää. Kuinkahan pitkälle näillä kahden tunnin kemiallisilla yöunilla selviää?
Ei auta. Ylös, pesulle, vaatteet päälle ja linja-autoasemalle. Tänään lähden.
Turvoksiin asti täyteen sullotun matkalaukun kansi aukeaa ponnahtaen kun poksauttelen lukot auki. Nostelen vaatepinoja varovasti ja etsin hämärään eteiseen kannetusta laukustani pussukkaa johon pesuvehkeet ovat kerättynä. Laukun uudelleen sulkeminen hirvittää jo etukäteen – edellisenä päivänä sulloin sitä kiinni kahdestaan isäni kanssa, eikä tehtävä ollut helppo silloinkaan.
Alunperin kuvittelin ottavani mukaan kaikki tärkeimmät vaatteistani, joita ei järin paljon kaappiin ole siunaantunut, mutta mieleni muuttui sullomisuroteon osoittautuessa mahdottomaksi. Viiden litran ämpäriin ei mahdu kahdeksaa litraa puolukoita, eikä keskikokoiseen matkalaukkuun kokonaisen laivakontin sisältöä. Ensimmäisellä, koeluontoisella matkalaukun sulkemisyrityksellä, joka sittemmin osoittautui lapsellisen optimistiseksi, kansien väliin jäi suurehko vaatteita tursuava rako, eikä lukkojen leuat olleet edes lähellä vastakappaleitaan. Vaikka heitin useamman kilon t-paitoja ja housuja matkalaukustani Tornion varastoon menevän muuttokuorman sekaan, suostui kansi sulkeutumaan vasta kun laukun kantta painettiin kiinni kahden aikuisen miehen täydellä painolla.
Suihkun jälkeen vaihdan puhtaat vaatteet ylleni ja taistelen matkalaukun kannen takaisin kiinni. Olen melko varma, että pinkeäksi pakatun laukun rakenteet päästävät juuri ihmiskorvan kuuloalueen ulottumattomissa olevaa korkeataajuista vinkunaa muovimolekyylien välisten siteiden pingottuessa äärirajoilleen. Ainoastaan tietyt koirarodut ja mahdollisesti myös menstruoivat naiset kykenevät havaitsemaan äänen ja osoittavat sen heittäytymällä rauhattomiksi. Nyt on oltava tarkkana. Huonolla onnella ja huolimattomalla käsittelyllä käsissäni oleva fysiikan lakeja kumoavalla innolla täyteen ahdetun matkalaukun olemus saattaisi muuttua epävakaaksi. Lähiseutujen asukkaiden kannalta se ilmenisi jyrähdyksenä, sitten tärinänä joka olisi havaittavissa ensin astioiden voimistuvana kilinänä ja sekunteja myöhemmin seiniä kaatavana myrskynä massiivisen kravaatteja ja villaneuleita sisältävän paineaallon pyyhkiessä maisemaa sileäksi. Jos tapahtumia tarkastelisi kauempaa, olisi näkymänä ylempiin ilmankehän kerroksiin kohoava, etäisesti t-paidan muotoa muistuttava sienipilvi, sekä Adidaksen sukista ja Dressmannin boksereista koostuva suhteellisen vaaraton, mutta sitäkin kiusallisempi vaatelaskeuma.
Väkisin nieleskellyn aamupalan ja jokaiseen ulkomaanmatkaan kuuluvanlinja-autoasemalle suuntautuvan paniikinomaisen pikajuoksun jälkeen rojahdan ahtaalle bussinpenkille nukkumaan. Muutamia tunteja myöhemmin bussin saavuttua Lahteen havahdun näennäisesti hereille, haen unissakävelijän tarmokkuudella odotusaulan kuppilasta lihapiirakan ja kahvin, tallustan lentoasemalle jatkavaan bussiin ja alan tutkiskella haukotellen ostoksiani.
Elämä on täynnä pieniä onnellisia hetkiä, ja joskus harvoin ne saattaa tunnistaa jo tapahtumahetkellä. Aukoessani rasvan läpikuultavaksi muuttamaa paperipussia, jossa sinapin sotkemaan voipaperiin kääritty haalea ja graniitinharmaa lihapiirakka lepäsi kolmen nakin tiivistä rivistöä syleillen, tuntui hetken aika miehekkäältä. Hetkessä oli jotain reissumiehen rähjäromantiikkaa, jota voi olla vaikea jälkeenpäin selittää tai kuvailla. Aurinko paistoi pilvenraosta kasvoilleni ja katselin ohi vilistävää loskaista maisemaa kolmen nakin lihapiirakka käsissäni. Kuuma kahvi höyrysi muovikannella peitetyssä pahvikupissa ja läksiäisten tuoma väsymys painoi päässä ja jäsenissä. Olo ei olllut erityisen raikas tai terävä mutta siitä viis - nyt ollaan Isojen Poikien Eväsretkellä, jossa kuuluu haista pahalle ja näyttää ronskilta!
Helsinki-Vantaan lentoasema ei aiheuta yllätyksiä. Lähtöselvitys sujuu nuorehkon virkailijan kanssa kivutta, enkä joudu maksamaan ylimääräistä edes 21 kilon matkatavaroiden lisäksi mukana olevasta 13 kilon lumilautapussista. Kuulemma talvisin lasketteluvälineet saa ottaa maksutta mukaan. Kerrankin positiivinen yllätys lentoyhtiöiden kirjavien toimintatapojen seassa seikkailevalle matkaajalle.
Pienen odottelun jälkeen pääsen koneeseen ja asetun paikalleni. Luen nopeasti Hesarin ja nukahdan melkein välittömästi nousuryminän jälkeen. Alumiinirasiasta tarjoillun kumisen lounaan jälkeen uni jatkuu Suomen jäädessä kauas taa.
Tästä se sitten alkaa.
Ei auta. Ylös, pesulle, vaatteet päälle ja linja-autoasemalle. Tänään lähden.
Turvoksiin asti täyteen sullotun matkalaukun kansi aukeaa ponnahtaen kun poksauttelen lukot auki. Nostelen vaatepinoja varovasti ja etsin hämärään eteiseen kannetusta laukustani pussukkaa johon pesuvehkeet ovat kerättynä. Laukun uudelleen sulkeminen hirvittää jo etukäteen – edellisenä päivänä sulloin sitä kiinni kahdestaan isäni kanssa, eikä tehtävä ollut helppo silloinkaan.
Alunperin kuvittelin ottavani mukaan kaikki tärkeimmät vaatteistani, joita ei järin paljon kaappiin ole siunaantunut, mutta mieleni muuttui sullomisuroteon osoittautuessa mahdottomaksi. Viiden litran ämpäriin ei mahdu kahdeksaa litraa puolukoita, eikä keskikokoiseen matkalaukkuun kokonaisen laivakontin sisältöä. Ensimmäisellä, koeluontoisella matkalaukun sulkemisyrityksellä, joka sittemmin osoittautui lapsellisen optimistiseksi, kansien väliin jäi suurehko vaatteita tursuava rako, eikä lukkojen leuat olleet edes lähellä vastakappaleitaan. Vaikka heitin useamman kilon t-paitoja ja housuja matkalaukustani Tornion varastoon menevän muuttokuorman sekaan, suostui kansi sulkeutumaan vasta kun laukun kantta painettiin kiinni kahden aikuisen miehen täydellä painolla.
Suihkun jälkeen vaihdan puhtaat vaatteet ylleni ja taistelen matkalaukun kannen takaisin kiinni. Olen melko varma, että pinkeäksi pakatun laukun rakenteet päästävät juuri ihmiskorvan kuuloalueen ulottumattomissa olevaa korkeataajuista vinkunaa muovimolekyylien välisten siteiden pingottuessa äärirajoilleen. Ainoastaan tietyt koirarodut ja mahdollisesti myös menstruoivat naiset kykenevät havaitsemaan äänen ja osoittavat sen heittäytymällä rauhattomiksi. Nyt on oltava tarkkana. Huonolla onnella ja huolimattomalla käsittelyllä käsissäni oleva fysiikan lakeja kumoavalla innolla täyteen ahdetun matkalaukun olemus saattaisi muuttua epävakaaksi. Lähiseutujen asukkaiden kannalta se ilmenisi jyrähdyksenä, sitten tärinänä joka olisi havaittavissa ensin astioiden voimistuvana kilinänä ja sekunteja myöhemmin seiniä kaatavana myrskynä massiivisen kravaatteja ja villaneuleita sisältävän paineaallon pyyhkiessä maisemaa sileäksi. Jos tapahtumia tarkastelisi kauempaa, olisi näkymänä ylempiin ilmankehän kerroksiin kohoava, etäisesti t-paidan muotoa muistuttava sienipilvi, sekä Adidaksen sukista ja Dressmannin boksereista koostuva suhteellisen vaaraton, mutta sitäkin kiusallisempi vaatelaskeuma.
Väkisin nieleskellyn aamupalan ja jokaiseen ulkomaanmatkaan kuuluvanlinja-autoasemalle suuntautuvan paniikinomaisen pikajuoksun jälkeen rojahdan ahtaalle bussinpenkille nukkumaan. Muutamia tunteja myöhemmin bussin saavuttua Lahteen havahdun näennäisesti hereille, haen unissakävelijän tarmokkuudella odotusaulan kuppilasta lihapiirakan ja kahvin, tallustan lentoasemalle jatkavaan bussiin ja alan tutkiskella haukotellen ostoksiani.
Elämä on täynnä pieniä onnellisia hetkiä, ja joskus harvoin ne saattaa tunnistaa jo tapahtumahetkellä. Aukoessani rasvan läpikuultavaksi muuttamaa paperipussia, jossa sinapin sotkemaan voipaperiin kääritty haalea ja graniitinharmaa lihapiirakka lepäsi kolmen nakin tiivistä rivistöä syleillen, tuntui hetken aika miehekkäältä. Hetkessä oli jotain reissumiehen rähjäromantiikkaa, jota voi olla vaikea jälkeenpäin selittää tai kuvailla. Aurinko paistoi pilvenraosta kasvoilleni ja katselin ohi vilistävää loskaista maisemaa kolmen nakin lihapiirakka käsissäni. Kuuma kahvi höyrysi muovikannella peitetyssä pahvikupissa ja läksiäisten tuoma väsymys painoi päässä ja jäsenissä. Olo ei olllut erityisen raikas tai terävä mutta siitä viis - nyt ollaan Isojen Poikien Eväsretkellä, jossa kuuluu haista pahalle ja näyttää ronskilta!
Helsinki-Vantaan lentoasema ei aiheuta yllätyksiä. Lähtöselvitys sujuu nuorehkon virkailijan kanssa kivutta, enkä joudu maksamaan ylimääräistä edes 21 kilon matkatavaroiden lisäksi mukana olevasta 13 kilon lumilautapussista. Kuulemma talvisin lasketteluvälineet saa ottaa maksutta mukaan. Kerrankin positiivinen yllätys lentoyhtiöiden kirjavien toimintatapojen seassa seikkailevalle matkaajalle.
Pienen odottelun jälkeen pääsen koneeseen ja asetun paikalleni. Luen nopeasti Hesarin ja nukahdan melkein välittömästi nousuryminän jälkeen. Alumiinirasiasta tarjoillun kumisen lounaan jälkeen uni jatkuu Suomen jäädessä kauas taa.
Tästä se sitten alkaa.
Kuva: Tatu Hellstén
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
