17.3 Kravattihemmo

On keväinen tiistai aamu ihastuttavassa Münchenin kaupungissa eteläisessä Saksassa, Alppien kupeessa. Kadut ovat vielä tyhjillään ja ainoastaan hyväntuulisesti viheltelevä postinjakaja on liikkeellä kärryineen. Pienen puistikon puissa joukko lintuja availee ääntään joka-aamuista konserttiaan varten ja leipuri istahtaa tupakalle leipomonsa portaille aamun viimeisten leipien paistuessa uunissa. Taivas kirkastuu hiljalleen siniseksi auringon noustessa talojen takaa ja verhojen raosta se tunkeutuu myös huoneeseen, jossa peiton ja ylisuuren tyynyn välisestä pienestä raosta pilkistää tuhiseva nenä.

Jos menisit ihan lähelle nenää, kuulisit kuinka se vinkuu hieman raskaan hengityksen tahdissa. Ilmaa vinkuen sisään, ilmaa tuhisten ulos…

Hahmo, johon nenä ilmeisesti on kiinnitetty, näyttää kääriytyneen peittoonsa aivan kuin peläten, että se saattaisi yrittää yön aikana salaa karkuun. Mieleen tulee rullaverho, joka on vedetty ensin ääriasentoon aukinaiseksi ja sitten päästetty vapaaksi syöksymään takaisin rullaansa kymmeniä kertoja akselinsa ympäri pyörien hirvittävän lätisevän äänen säestämänä. Huone on kuitenkin tuhinaa ja vinkunaa lukuun ottamatta hiljainen. Muutama pölyhiukkanen leijuu verhojen raosta lankeavassa aamuauringon valokiilassa ja peitto kohoilee hitaasti samassa tahdissa hengityksen kanssa.

Äkkiä viereisestä huoneesta alkaa kuulua sähköhammasharjan surinaa ja veden lorinaa. Raskas hengitys katkeaa hetkeksi, sitten nenä sukeltaa peiton alle tummanruskean tukan peittämän takaraivon pyörähtäessä tilalle. Seuraa ähinää, maiskuttelua ja jäsenten oikomista jossain peitteen syövereissä.

Nousen istumaan sängylleni, rapsuttelen silmät sirrillä päätäni ja haukottelen. Jaahas, se on uusi työpäivä edessä taas. Odottelen kunnes kämppikseni sulkee vessassa hanan, aukaisee oven ja marssii keittiöön aamupalalle. Nousen ja nappaan pyyhkeen vaatekaapin oven päältä mukaani matkalla aamupesulle.

Pikainen suihku, hampaiden pesu ja vaatteita päälle. Napitan tukka kosteana mustaa kauluspaitaa päälleni kun silmäni osuvat vaatekaapissa siihen ainoaan kravattiin, jonka otin suomesta mukaani. Kokeilen sitä hetken mielijohteesta päälleni. Valko-lila-harmaaraitainen leveä silkkilohi näyttää mustan paidan kanssa oikeastaan erittäin tyylikkäältä! Aloitan askartelemaan siihen Windsor-solmua, jonka olen joskus sattunut opettelemaan. Tai jotenkin näin se menee…no nyt tuli liian lyhyt…äh ruttuun meni…vielä kerran uusiksi…

Kahdenkymmenen minuutin ja vajaan viidenkymmenen erilaisen Windsor-teemasta johdetun hirttosilmukkavariaation jälkeen kävelen kiroillen huoneeseeni tietokoneen ääreen ja naputtelen Googleen sopivia hakusanoja. ”full windsor knot”. Parin minuuttia vuorotellen kravattia ja ruutua tuijotettuani kurkkuani painaa nopealla vilkaisulla solmiosolmua muistuttava yritelmä, jonka totean peilikuvan perusteella olevan ihan riittävän hieno näin lyhyessä ajassa toteutetuksi. Nyt äkkiä takki päälle ja ulos metroasemaa kohti!

Töihin päästyäni istun pöytäni ääreen, painan tietokoneen virtakatkaisijasta ja odotan sen käynnistyvän. Katselen ulos horisonttiin asti kantautuvaa kaupunkimaisemaa ja tervehdin avokonttoriin saapuvia työkavereita. Syötän käyttäjätunnuksen, salasanan ja odotan taas. Kone rutisee ja sen tuulettimet ujeltavat. Nousen paikaltani ja käyn hakemassa kahvihuoneesta kuumaa vettä teetä varten. Palaan hetken päästä takaisin ja istahdan takaisin tuolilleni. Näytöllä vilkkuu vuorotellen tiimalasikursori ja käyttöjärjestelmän taustalle käynnistyvät virustorjuntaohjelmat. Piirtelen lyijykynällä vihkoon ukkeleita, nojaan poskeeni ja haukottelen. Näytöllä diskreetti pieni tiimalasi valuttaa ehtymätöntä hiekkaansa. 

Myöhemmin päivällä kun pöydälläni rohiseva modernin teknologian lippulaiva on vihdoin suostunut käynnistynyt ja olen onnistunut sotkemaan työpöytäni papereilla ja post-it-lapuilla, Johanna pyytää minua mukaansa palaveriin. Paikalla olisi myös toinen pomoni ja hierarkiassa heidän yläpuolellaan työskentelevä pomojen pomo, jota en ole oikeastaan tavannutkaan. Otan mukaani kynän ja vihkon siltä varalta, että joudun tekemään muistiinpanoja.

Pienessä kokoustilassa pidetyn palaverin edetessä huomaan, että esimieheni ovat mukavia hahmoja ja tiimimme kommunikointi kaikkea muuta kuin pidättäytynyttä. Varsinkin arvoasteikossa korkein esimies vaikuttaa suulaalta ja hauskalta tyypiltä, jonka voisi helposti kuvitella kaivavan kesken kokouksen taskustaan irtonenän ja pikkuruisen haitarin vaikkapa porilaisten marssin humoristista tulkitsemista varten.

Palaverin edetessä onnittelen itseäni hiljaa mielessäni fiksun asuvalinnan johdosta, sillä onhan hyvän ensivaikutelman tekeminen ensiarvoisen tärkeää. Tummat suorat housut, musta kauluspaita, tummanharmaa pikkutakki ja lisäksi tyylikkäänä silauksena särmä silkkisolmio, joka selvästi tuo kokonaisuuteen tiettyä arvokkuutta. Kirjoittelen vihkooni ihmisten nimiä ja sekavia muistiinpanoja palaverin soljuessa eteenpäin. Jossain vaiheessa keskustelu kulkeutuu vanhentuneisiin intranet-sivuihin, joiden ulkoasua pitäisi kohentaa muun muassa tiimin tehtäväkuvausten ja valokuvien uudistamisella.

”Järjestetään kuvauspäivä ja hoidetaan homma kuleksimasta”, ehdottaa eräs kollegoistani. ”Hyvä ajatus, mites kuvien dresscode? Vähän fiksumpaa, vai…? ”, jatkaa toinen, kunnes porukan johtaja keskeyttää pohdinnan naurahtamalla, ”No ei todellakaan jos se on minusta kiinni. Hoidetaan kuvaukset ihan tavallisissa vaatteissa, niin kuin täällä yleensä touhutaan", hän jutustelee ja kääntyy yhtäkkiä minuun päin "...josta tulikin mieleeni - Mika, miksi ihmeessä sinulla on tuo kravatti kaulassa?”.

Hymyilen ja olen juuri vastaamassa jotain nokkelaa kun aivoni päättävät keskeyttää kaikki luovuuteen ja verbaliikkaan liittyvät toimintonsa. ”ehheh…tuotaa...häh?”, änkytän muiden läsnäolijoiden kääntyessä seuraamaan kiemurteluani. Aika pysähtyy. Vilkuilen nopeasti ympärilleni ja tajuan, ettei kukaan tiimimme miehistä ole pukeutunut erityisen jäykästi. Katseeni hyppii kollegasta toiseen. Selvästi he viihtyvät rennoissa kauluspaidoissaan ylin nappi auki, ja suorien housujen sijasta enemmistön housuvalintaa näyttää edustavan mukavat farkut. Kravattinini tietty sopii kuvaan kuin hajuvesi lihapullaan, ja kylläpäs se alkoikin yhtäkkiä kuristaa kurkkua…

”Noniin, eli Hans hoitaa kuvauspäivän ja laittaa asiasta sähköpostia”, Irtonenäesimies jatkaa katkaisten pysähtyneen hetken. Katseet kääntyvät pois suunnastan ja palaveri jatkuu. Kevyt puna hehkuu poskillani ja muistivihkoni alkaa vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kapistukselta, jonka havaitsen toimivan paitsi apuvälineenä muistiinpanojen tekemiseen, myös oivallisena näköesteenä ja piilopaikkana ei-toivotuille vaatekappaleille.

Tuntien päästä kokouksen päättymisestä illan jo hämärtyessä tornitalojen ympärillä, istun vielä selkä köyryssä työpöytäni ääressä ja naputtelen sähköposteja ympäri Eurooppaa. ”Läpäläpäläpä, ystävällisin terveisin, Mika”. Etunimeni on aiheuttanut taas hämmennystä, ja ainakin espanjan päässä väki luulee minua naiseksi. Nähtävästi a-kirjaimeen päättyvä nimi tulkitaan paremman tiedon puuttuessa femiiniksi. Ongelma on sinänsä jo tuttu, sillä aikoinaan Sveitsissä kaikki lomakkeet ja kirjeet olivat lähes poikkeuksetta osoitettu Frau Frimanille.

Kellon lähestyessä seitsemää suljen tietämyskoneeni ja lähden tallustelemaan kohti metroasemaa. Silmiä väsyttää ja pää on tyhjä. Metrossa tekisi mieli nukahtaa, mutta pelkään nukkuvani oman pysäkkini ohitse, joten pysyttelen hereillä tarkkailemalla ympärilläni istuvia ihmisiä. Parin sadan metrin marssi metroasemalta kotiin ja vihdoin pääsen levähtämään. Eteiseen päästyäni auon jalkojani hautoneita kenkiä ja irrotan samalla toisella kädelläni liiallista huomiota herättänyttä silkkikankaan kappaletta kaulastani.

Kravatti menee nyt kaappiin miettimään tekosiaan ja tulee ulos sieltä vasta kun se erikseen pukeutumisohjeessa mainitaan tarpeelliseksi. Mikäli yhtään osan lukea esimiehiäni, siihen voi mennä tovi. Menkööt. Tästä lähtien dresscode on yllin-nappi-auki.