On keväinen tiistai aamu ihastuttavassa Münchenin kaupungissa eteläisessä Saksassa, Alppien kupeessa. Kadut ovat vielä tyhjillään ja ainoastaan hyväntuulisesti viheltelevä postinjakaja on liikkeellä kärryineen. Pienen puistikon puissa joukko lintuja availee ääntään joka-aamuista konserttiaan varten ja leipuri istahtaa tupakalle leipomonsa portaille aamun viimeisten leipien paistuessa uunissa. Taivas kirkastuu hiljalleen siniseksi auringon noustessa talojen takaa ja verhojen raosta se tunkeutuu myös huoneeseen, jossa peiton ja ylisuuren tyynyn välisestä pienestä raosta pilkistää tuhiseva nenä.
Jos menisit ihan lähelle nenää, kuulisit kuinka se vinkuu hieman raskaan hengityksen tahdissa. Ilmaa vinkuen sisään, ilmaa tuhisten ulos…
Hahmo, johon nenä ilmeisesti on kiinnitetty, näyttää kääriytyneen peittoonsa aivan kuin peläten, että se saattaisi yrittää yön aikana salaa karkuun. Mieleen tulee rullaverho, joka on vedetty ensin ääriasentoon aukinaiseksi ja sitten päästetty vapaaksi syöksymään takaisin rullaansa kymmeniä kertoja akselinsa ympäri pyörien hirvittävän lätisevän äänen säestämänä. Huone on kuitenkin tuhinaa ja vinkunaa lukuun ottamatta hiljainen. Muutama pölyhiukkanen leijuu verhojen raosta lankeavassa aamuauringon valokiilassa ja peitto kohoilee hitaasti samassa tahdissa hengityksen kanssa.
Äkkiä viereisestä huoneesta alkaa kuulua sähköhammasharjan surinaa ja veden lorinaa. Raskas hengitys katkeaa hetkeksi, sitten nenä sukeltaa peiton alle tummanruskean tukan peittämän takaraivon pyörähtäessä tilalle. Seuraa ähinää, maiskuttelua ja jäsenten oikomista jossain peitteen syövereissä.
Nousen istumaan sängylleni, rapsuttelen silmät sirrillä päätäni ja haukottelen. Jaahas, se on uusi työpäivä edessä taas. Odottelen kunnes kämppikseni sulkee vessassa hanan, aukaisee oven ja marssii keittiöön aamupalalle. Nousen ja nappaan pyyhkeen vaatekaapin oven päältä mukaani matkalla aamupesulle.
Pikainen suihku, hampaiden pesu ja vaatteita päälle. Napitan tukka kosteana mustaa kauluspaitaa päälleni kun silmäni osuvat vaatekaapissa siihen ainoaan kravattiin, jonka otin suomesta mukaani. Kokeilen sitä hetken mielijohteesta päälleni. Valko-lila-harmaaraitainen leveä silkkilohi näyttää mustan paidan kanssa oikeastaan erittäin tyylikkäältä! Aloitan askartelemaan siihen Windsor-solmua, jonka olen joskus sattunut opettelemaan. Tai jotenkin näin se menee…no nyt tuli liian lyhyt…äh ruttuun meni…vielä kerran uusiksi…
Kahdenkymmenen minuutin ja vajaan viidenkymmenen erilaisen Windsor-teemasta johdetun hirttosilmukkavariaation jälkeen kävelen kiroillen huoneeseeni tietokoneen ääreen ja naputtelen Googleen sopivia hakusanoja. ”full windsor knot”. Parin minuuttia vuorotellen kravattia ja ruutua tuijotettuani kurkkuani painaa nopealla vilkaisulla solmiosolmua muistuttava yritelmä, jonka totean peilikuvan perusteella olevan ihan riittävän hieno näin lyhyessä ajassa toteutetuksi. Nyt äkkiä takki päälle ja ulos metroasemaa kohti!
Töihin päästyäni istun pöytäni ääreen, painan tietokoneen virtakatkaisijasta ja odotan sen käynnistyvän. Katselen ulos horisonttiin asti kantautuvaa kaupunkimaisemaa ja tervehdin avokonttoriin saapuvia työkavereita. Syötän käyttäjätunnuksen, salasanan ja odotan taas. Kone rutisee ja sen tuulettimet ujeltavat. Nousen paikaltani ja käyn hakemassa kahvihuoneesta kuumaa vettä teetä varten. Palaan hetken päästä takaisin ja istahdan takaisin tuolilleni. Näytöllä vilkkuu vuorotellen tiimalasikursori ja käyttöjärjestelmän taustalle käynnistyvät virustorjuntaohjelmat. Piirtelen lyijykynällä vihkoon ukkeleita, nojaan poskeeni ja haukottelen. Näytöllä diskreetti pieni tiimalasi valuttaa ehtymätöntä hiekkaansa.
Myöhemmin päivällä kun pöydälläni rohiseva modernin teknologian lippulaiva on vihdoin suostunut käynnistynyt ja olen onnistunut sotkemaan työpöytäni papereilla ja post-it-lapuilla, Johanna pyytää minua mukaansa palaveriin. Paikalla olisi myös toinen pomoni ja hierarkiassa heidän yläpuolellaan työskentelevä pomojen pomo, jota en ole oikeastaan tavannutkaan. Otan mukaani kynän ja vihkon siltä varalta, että joudun tekemään muistiinpanoja.
Pienessä kokoustilassa pidetyn palaverin edetessä huomaan, että esimieheni ovat mukavia hahmoja ja tiimimme kommunikointi kaikkea muuta kuin pidättäytynyttä. Varsinkin arvoasteikossa korkein esimies vaikuttaa suulaalta ja hauskalta tyypiltä, jonka voisi helposti kuvitella kaivavan kesken kokouksen taskustaan irtonenän ja pikkuruisen haitarin vaikkapa porilaisten marssin humoristista tulkitsemista varten.
Palaverin edetessä onnittelen itseäni hiljaa mielessäni fiksun asuvalinnan johdosta, sillä onhan hyvän ensivaikutelman tekeminen ensiarvoisen tärkeää. Tummat suorat housut, musta kauluspaita, tummanharmaa pikkutakki ja lisäksi tyylikkäänä silauksena särmä silkkisolmio, joka selvästi tuo kokonaisuuteen tiettyä arvokkuutta. Kirjoittelen vihkooni ihmisten nimiä ja sekavia muistiinpanoja palaverin soljuessa eteenpäin. Jossain vaiheessa keskustelu kulkeutuu vanhentuneisiin intranet-sivuihin, joiden ulkoasua pitäisi kohentaa muun muassa tiimin tehtäväkuvausten ja valokuvien uudistamisella.
”Järjestetään kuvauspäivä ja hoidetaan homma kuleksimasta”, ehdottaa eräs kollegoistani. ”Hyvä ajatus, mites kuvien dresscode? Vähän fiksumpaa, vai…? ”, jatkaa toinen, kunnes porukan johtaja keskeyttää pohdinnan naurahtamalla, ”No ei todellakaan jos se on minusta kiinni. Hoidetaan kuvaukset ihan tavallisissa vaatteissa, niin kuin täällä yleensä touhutaan", hän jutustelee ja kääntyy yhtäkkiä minuun päin "...josta tulikin mieleeni - Mika, miksi ihmeessä sinulla on tuo kravatti kaulassa?”.
Hymyilen ja olen juuri vastaamassa jotain nokkelaa kun aivoni päättävät keskeyttää kaikki luovuuteen ja verbaliikkaan liittyvät toimintonsa. ”ehheh…tuotaa...häh?”, änkytän muiden läsnäolijoiden kääntyessä seuraamaan kiemurteluani. Aika pysähtyy. Vilkuilen nopeasti ympärilleni ja tajuan, ettei kukaan tiimimme miehistä ole pukeutunut erityisen jäykästi. Katseeni hyppii kollegasta toiseen. Selvästi he viihtyvät rennoissa kauluspaidoissaan ylin nappi auki, ja suorien housujen sijasta enemmistön housuvalintaa näyttää edustavan mukavat farkut. Kravattinini tietty sopii kuvaan kuin hajuvesi lihapullaan, ja kylläpäs se alkoikin yhtäkkiä kuristaa kurkkua…
”Noniin, eli Hans hoitaa kuvauspäivän ja laittaa asiasta sähköpostia”, Irtonenäesimies jatkaa katkaisten pysähtyneen hetken. Katseet kääntyvät pois suunnastan ja palaveri jatkuu. Kevyt puna hehkuu poskillani ja muistivihkoni alkaa vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kapistukselta, jonka havaitsen toimivan paitsi apuvälineenä muistiinpanojen tekemiseen, myös oivallisena näköesteenä ja piilopaikkana ei-toivotuille vaatekappaleille.
Tuntien päästä kokouksen päättymisestä illan jo hämärtyessä tornitalojen ympärillä, istun vielä selkä köyryssä työpöytäni ääressä ja naputtelen sähköposteja ympäri Eurooppaa. ”Läpäläpäläpä, ystävällisin terveisin, Mika”. Etunimeni on aiheuttanut taas hämmennystä, ja ainakin espanjan päässä väki luulee minua naiseksi. Nähtävästi a-kirjaimeen päättyvä nimi tulkitaan paremman tiedon puuttuessa femiiniksi. Ongelma on sinänsä jo tuttu, sillä aikoinaan Sveitsissä kaikki lomakkeet ja kirjeet olivat lähes poikkeuksetta osoitettu Frau Frimanille.
Kellon lähestyessä seitsemää suljen tietämyskoneeni ja lähden tallustelemaan kohti metroasemaa. Silmiä väsyttää ja pää on tyhjä. Metrossa tekisi mieli nukahtaa, mutta pelkään nukkuvani oman pysäkkini ohitse, joten pysyttelen hereillä tarkkailemalla ympärilläni istuvia ihmisiä. Parin sadan metrin marssi metroasemalta kotiin ja vihdoin pääsen levähtämään. Eteiseen päästyäni auon jalkojani hautoneita kenkiä ja irrotan samalla toisella kädelläni liiallista huomiota herättänyttä silkkikankaan kappaletta kaulastani.
Kravatti menee nyt kaappiin miettimään tekosiaan ja tulee ulos sieltä vasta kun se erikseen pukeutumisohjeessa mainitaan tarpeelliseksi. Mikäli yhtään osan lukea esimiehiäni, siihen voi mennä tovi. Menkööt. Tästä lähtien dresscode on yllin-nappi-auki.
17.3.2008
10.3.2008
2.3 Uusi asunto, uusi kämppis
Asunnon etsiminen parin tuhannen kilometrin päässä olevasta suurkaupungista ei ole niitä maailman helpoimpia tehtäviä. Netin asuntopalstat ovat kyllä pullollaan ilmoituksia, mutta jos ei tarkalleen ottaen tiedä mitä haluaa, miltä alueelta ja mihin hintaan, voi ilmoituksien seulominen olla työlästä puuhaa. Usein myös valitettavan turhaa.
Saksassa opiskelijoiden yleisin asumismuoto on kimppakämppä, jossa kolmion tai isomman asunnon jakaa useampi asukas. Aika ajoin yhteisasuntoihin haetaan uusia asukkaita entisten muuttaessa muualle, ja niin karuselli pyörii asukkaiden vaihtuessa yksitellen.
Saksalaiset opiskelijat, jotka etsivät asuntoonsa uutta kämppistä ovat selvästi oma rotunsa, joiden kanssa pelatessa tuntuu pätevän tietyt melko tarkasti määriteltävissä olevat säännöt.
Muutama esimerkki:
- Vaikka asuntoilmoituksissa onkin yhteydenottomuotona mainittu myös sähköposti, on sitä turha lähettää, sillä jos hakija on tosissaan, hän ottaa kyllä yhteyttä puhelimitse ja tulee käymään esittäytymässä.
- Jos asunnonhakija ei jostain syystä pääse esittäytymään, on hän luultavasti omituinen hyypiö, jota ei kannata kämppikseksi ottaa.
- Jos hakuprosessissa käytetään jotain muuta kieltä kuin vahvasti murteellista Baijerinsaksaa, juokse kiljuen karkuun ja peseydy huolellisesti – olet ollut tekemisissä ulkomaalaisen kanssa.
Jossain vaiheessa asuntopalstoja selatessani aloin hiljalleen menettää uskoani mahdollisuuksiini löytää järkevää majapaikkaa. Saksankielisiä ilmoituksia hitaasti tavatessani teki mieli työntää kieli ulos, vetää silmät kieroon ja ruveta päristelemään samalla kun juoksen ympyrää pienessä Kortepohjan opiskelijayksiössä peukalot kainaloissani. Jos joku ilmoituksista vaikutti hyvältä, olin liikkeellä liian myöhään tai vaihtoehtoisesti yhteydenottoni jäivät huomiotta edellä mainittujen ohjesääntöjen mukaisesti. Yleisesti ottaen tarjonta oli kuitenkin luokkaa ”Klassinen toisen maailmansodan aikana hajalleen pommitettu luola kaupungin laitamilla. Vessa naapuritalossa. Pidäthän rotista ja muurahaisista. 500€/kk”.
Juu ei kiitos.
Onneksi tilannetta helpotti se, että olin tulossa osittain tuttuun kaupunkiin, josta tunsin jo ihmisiä entuudestaan. Netin ilmoitukset eivät olleet siis ainoa mahdollisuus etsiä asuntoa. Otinkin yhteyttä myös paikallisiin kavereihini, ja johan alkoi asiat selvitä. Pienen viidakkorummuttelun jälkeen sain sähköpostiosoitteen tyypille, jonka kämppis olisi kohtapuoliin muuttamassa pois.
Kyseessä oli Münchenin keskustan lähettyvillä oleva 90-luvulla rakennettu rakennus, ja siinä kohta vapautuva 18m2 huone. Vuokran suuruus olisi 420€/kk eli aivan maksukykyni ylärajoilla, mutta asunnon hyvän tason ja sijainnin ansiosta kyllä perusteltavissa. Työmatka hoituisi näppärästi parin sadan metrin päässä olevan metroaseman ansioista, joka sattuu vielä olemaan saman metrolinjan päässä työpaikkani läheisyydessä olevan aseman kanssa. Asunnon mukana tuleva kämppis vaikutti myös sähköpostien perusteella järjissään olevalta. Aikani asuntomarkkinoilla haahuiluun oli pikkuhiljaa käymässä vähiin ja jotain oli tehtävä. Yleisesti ottaen Münchenissä on tarjoajan markkinat eli halukkaita asunnon ottajia on tarjontaa enemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos joku minut suostuisi kämppäkaverikseen ottamaan, olisi tilaisuuteen syytä tarttua - ja minähän tartuin.
Nyt kun olen jo asuntooni asettunut, voin kertoa, että onpa jälleen onni potkinut. Kun muuttopäivä vihdoin koitti sunnuntaina 2.3. otti kämppikseni minuun yhteyttä ja tarjosi kyytiä väliaikaismajoituksesta uudelle asunnolle autonsa kyydissä. Olihan toki suuri helpotus kun ei tarvinnut ähkiä koko varustearsenaalin kanssa kaupungin halki osoitteeseen, jota ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman minulle niin tyypillistä kaatuilun ja kainalopierujen täyttämää harharetkeä.
Kämppikseni Robert on Itävaltalainen 24-vuorias insinööri, joka on töissä Münchenissä jonkin sorttisessa verenkäsittelylaitoksessa optimoimassa sen linjastoa. Homma toimii niin, että veri menee pusseissa labran toisesta päästä sisään ja tulee ulos erilaisina tuotteina - ei kuulemma kuitenkaan verimakkarana ja –lättyinä, vaan lääketieteen sovelluksiin liittyvinä...juttuina. Robertin hommana on siis saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti vaihtamalla koneita, vermeitä ja laitteita sopiviin kohtiin prosessia. Näin minua on informoitu ja tämä olkoon totuus.
Olimme sopineet kämpän vuokraamisesta kalustamattomana, ja yksinkertaisesti siitä syystä, että entinen asukas vei kaikki huonekalunsa mennessään. Vaikka suunnitelmissani onkin asustaa Münchenissä vain seitsemän kuukauden ajan, olin valmistautunut haalimaan sänkyjä ja pöytiä kirpputoreilta ja kaatopaikoilta tietyn asumismukavuuden tason saavuttamiseksi. Tietty se olisi aikaa vievää hommaa ja ainahan käytetyistäkin kalusteista pitää myös maksaa jotain, mutta esimerkiksi juuri sänky on kapistus jota ilman on hankala olla kun siihen on kerran päässyt totuttautumaan.
Vaan lopultapa minun ei tarvinnutkaan lähteä kaatopaikoille tonkimaan, sillä asunnolle päästyäni huoneessani odotti yllätys – Robert oli vanhempiensa kanssa raahannut Innsbruckista asti sängyn, pöydän, vaatekaapin, lipaston ja hienon yöpöydän. Laupiaita samarialaisia koko sakki! Sängyllä ei tosin ollut vielä patjaa, mutta sain Robertin ohuehkon petauspatjan väliaikaisvuoteeksi ja niin tyhjä huone olikin yhtäkkiä muuttunut täysin kalustetuksi poikamiehen lepopaikaksi.
Tyhjensin matkalaukun vaatekaappiin, levitin mukanani kulkeneen pussilakanan makuupussiksi ja laitoin pyyhkeen tyynyksi. Aluksi sängyn laudat tuntuivat luitani vasten ohuen petauspatjan läpi, mutta eipä se hetken kuluttua enää haitannut.
Oi autuutta uudessa kodissa!
Kuva: Tatu Hellstén
Saksassa opiskelijoiden yleisin asumismuoto on kimppakämppä, jossa kolmion tai isomman asunnon jakaa useampi asukas. Aika ajoin yhteisasuntoihin haetaan uusia asukkaita entisten muuttaessa muualle, ja niin karuselli pyörii asukkaiden vaihtuessa yksitellen.
Saksalaiset opiskelijat, jotka etsivät asuntoonsa uutta kämppistä ovat selvästi oma rotunsa, joiden kanssa pelatessa tuntuu pätevän tietyt melko tarkasti määriteltävissä olevat säännöt.
Muutama esimerkki:
- Vaikka asuntoilmoituksissa onkin yhteydenottomuotona mainittu myös sähköposti, on sitä turha lähettää, sillä jos hakija on tosissaan, hän ottaa kyllä yhteyttä puhelimitse ja tulee käymään esittäytymässä.
- Jos asunnonhakija ei jostain syystä pääse esittäytymään, on hän luultavasti omituinen hyypiö, jota ei kannata kämppikseksi ottaa.
- Jos hakuprosessissa käytetään jotain muuta kieltä kuin vahvasti murteellista Baijerinsaksaa, juokse kiljuen karkuun ja peseydy huolellisesti – olet ollut tekemisissä ulkomaalaisen kanssa.
Jossain vaiheessa asuntopalstoja selatessani aloin hiljalleen menettää uskoani mahdollisuuksiini löytää järkevää majapaikkaa. Saksankielisiä ilmoituksia hitaasti tavatessani teki mieli työntää kieli ulos, vetää silmät kieroon ja ruveta päristelemään samalla kun juoksen ympyrää pienessä Kortepohjan opiskelijayksiössä peukalot kainaloissani. Jos joku ilmoituksista vaikutti hyvältä, olin liikkeellä liian myöhään tai vaihtoehtoisesti yhteydenottoni jäivät huomiotta edellä mainittujen ohjesääntöjen mukaisesti. Yleisesti ottaen tarjonta oli kuitenkin luokkaa ”Klassinen toisen maailmansodan aikana hajalleen pommitettu luola kaupungin laitamilla. Vessa naapuritalossa. Pidäthän rotista ja muurahaisista. 500€/kk”.
Juu ei kiitos.
Onneksi tilannetta helpotti se, että olin tulossa osittain tuttuun kaupunkiin, josta tunsin jo ihmisiä entuudestaan. Netin ilmoitukset eivät olleet siis ainoa mahdollisuus etsiä asuntoa. Otinkin yhteyttä myös paikallisiin kavereihini, ja johan alkoi asiat selvitä. Pienen viidakkorummuttelun jälkeen sain sähköpostiosoitteen tyypille, jonka kämppis olisi kohtapuoliin muuttamassa pois.
Kyseessä oli Münchenin keskustan lähettyvillä oleva 90-luvulla rakennettu rakennus, ja siinä kohta vapautuva 18m2 huone. Vuokran suuruus olisi 420€/kk eli aivan maksukykyni ylärajoilla, mutta asunnon hyvän tason ja sijainnin ansiosta kyllä perusteltavissa. Työmatka hoituisi näppärästi parin sadan metrin päässä olevan metroaseman ansioista, joka sattuu vielä olemaan saman metrolinjan päässä työpaikkani läheisyydessä olevan aseman kanssa. Asunnon mukana tuleva kämppis vaikutti myös sähköpostien perusteella järjissään olevalta. Aikani asuntomarkkinoilla haahuiluun oli pikkuhiljaa käymässä vähiin ja jotain oli tehtävä. Yleisesti ottaen Münchenissä on tarjoajan markkinat eli halukkaita asunnon ottajia on tarjontaa enemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos joku minut suostuisi kämppäkaverikseen ottamaan, olisi tilaisuuteen syytä tarttua - ja minähän tartuin.
Nyt kun olen jo asuntooni asettunut, voin kertoa, että onpa jälleen onni potkinut. Kun muuttopäivä vihdoin koitti sunnuntaina 2.3. otti kämppikseni minuun yhteyttä ja tarjosi kyytiä väliaikaismajoituksesta uudelle asunnolle autonsa kyydissä. Olihan toki suuri helpotus kun ei tarvinnut ähkiä koko varustearsenaalin kanssa kaupungin halki osoitteeseen, jota ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman minulle niin tyypillistä kaatuilun ja kainalopierujen täyttämää harharetkeä.
Kämppikseni Robert on Itävaltalainen 24-vuorias insinööri, joka on töissä Münchenissä jonkin sorttisessa verenkäsittelylaitoksessa optimoimassa sen linjastoa. Homma toimii niin, että veri menee pusseissa labran toisesta päästä sisään ja tulee ulos erilaisina tuotteina - ei kuulemma kuitenkaan verimakkarana ja –lättyinä, vaan lääketieteen sovelluksiin liittyvinä...juttuina. Robertin hommana on siis saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti vaihtamalla koneita, vermeitä ja laitteita sopiviin kohtiin prosessia. Näin minua on informoitu ja tämä olkoon totuus.
Olimme sopineet kämpän vuokraamisesta kalustamattomana, ja yksinkertaisesti siitä syystä, että entinen asukas vei kaikki huonekalunsa mennessään. Vaikka suunnitelmissani onkin asustaa Münchenissä vain seitsemän kuukauden ajan, olin valmistautunut haalimaan sänkyjä ja pöytiä kirpputoreilta ja kaatopaikoilta tietyn asumismukavuuden tason saavuttamiseksi. Tietty se olisi aikaa vievää hommaa ja ainahan käytetyistäkin kalusteista pitää myös maksaa jotain, mutta esimerkiksi juuri sänky on kapistus jota ilman on hankala olla kun siihen on kerran päässyt totuttautumaan.
Vaan lopultapa minun ei tarvinnutkaan lähteä kaatopaikoille tonkimaan, sillä asunnolle päästyäni huoneessani odotti yllätys – Robert oli vanhempiensa kanssa raahannut Innsbruckista asti sängyn, pöydän, vaatekaapin, lipaston ja hienon yöpöydän. Laupiaita samarialaisia koko sakki! Sängyllä ei tosin ollut vielä patjaa, mutta sain Robertin ohuehkon petauspatjan väliaikaisvuoteeksi ja niin tyhjä huone olikin yhtäkkiä muuttunut täysin kalustetuksi poikamiehen lepopaikaksi.
Tyhjensin matkalaukun vaatekaappiin, levitin mukanani kulkeneen pussilakanan makuupussiksi ja laitoin pyyhkeen tyynyksi. Aluksi sängyn laudat tuntuivat luitani vasten ohuen petauspatjan läpi, mutta eipä se hetken kuluttua enää haitannut.
Oi autuutta uudessa kodissa!
Kuva: Tatu Hellstén9.3.2008
26.2 Reissu vuorille ja takaisin kaupunkiin
Alun perin tarkoituksenani oli lentää Müncheniin torstaina 28.2 töiden alkaessa seuraavana maanantaina 3.3. Varasin lennot hyvissä ajoin ja kaikki tuntui olevan aikataulullisesti selvää. No eipä ollut. Muutama päivän päästä lentojen varaamisesta sain puhelun, jossa esimieheni pyysi minua osallistumaan koulutukseen, joka järjestettäisiin viikkoa ennen varsinaisen harjoittelun alkamista. Totesin, että kyllähän se käy, mutta siinä tapauksessa jostain pitää saada uudet lentoliput, koska nykyisten lippuja päivämääriä ei voi vaihtaa. Tämä ei tuntunut olevan työnantajalleni ongelma ja niinpä he tilasivat uudet liput, joissa lentopäivämääräksi oli merkitty sunnuntai 24.2.
Aloitin siis uudessa tehtävässäni päivän kestävällä kevyellä koulutuksella, jonka jälkeen sain pitää viikon vapaata ja bonuksena vielä kaksi vapaapäivää varastoon. No viikko vapaata oli tietenkin omaa lomaa, koska varsinainen harjoittelu alkoi siis vasta maaliskuun alusta, mutta laskeutuminen uuteen ympäristöön olisi ainakin pehmeä.
Maanantai-iltana kiinnostavasta koulutuksesta väliaikaiseen majapaikkaani palattuani pakkailin vaatteita reppuun ja tein lähtöä vuorten keskelle idylliseen Innsbruckiin, jossa pari koulukaveriani oli viettämässä kevättä vaihto-oppilaana. Käsissäni oli viikko vapaata aikaa ja päätin käyttää sen hyväkseni lähimaisemissa reissaamalla. Varsinainen päätös lähtemisestä syntyi hyvin nopealla aikataululla, eli noin tuntia ennen illan viimeisen junan lähtöä. Oli jotenkin vaikea tajuta, että kuusikymmentä minuuttia voisi olla riittävästi aikaa pakata, hankkiutua rautatieasemalle, ostaa lippu ja hypätä junaan. Voiko matkustaminen olla näin helppoa?
Syitä skeptiseen suhtautumiseeni joutuisaa matkantekoa kohtaan voidaan etsiä 90-luvun Torniosta ja sen keskiajalle juuttuneesta julkisen liikenteen tasosta. Kotini sijaitsee Kyläjoessa, josta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Tornion keskustaan siirtymiseen julkisilla välineillä piti teinivuosieni aikaan varata aikaa noin kaksi tuntia, koska paikallinen bussiyhtiö piti autonsa säästösyistä pääosin varikolla sievässä rivissä. Jokainen joka on koettanut selvitä Lapin läänin alueella joukkoliikenteen armoilla tietää, että bussi ei tule, vaikka sytyttäisi kuinka monta savuketta, eikä välttämättä missään vaiheessa myöhemminkään ja siksi onkin parempi laitta ne tupakit taskuun, unohtaa koko homma ja keksiä jotain muuta tekemistä.
Samassa ajassa kun Torniolainen matkustaa vaikkapa Oulu-nimiseen pohjolan suureen kaupunkiin, joka ei kontrastia tai eksotiikkaa juuri Tornioon nähden tarjoa, matkaa Müncheniläinen kokonaan toisiin maihin ja maisemiin. Itävalta ja Sveitsi tarjoaa parasta mitä Euroopalla on hallussaan, eli Alpit, joiden rinteillä puhalteleva raikas vuori-ilma puhdistaa keuhkot ja virkistää mielen.
Otin siis repun selkääni, suunnistin metrolla rautatieasemalle ja kiipesin junaan. Muutama tunti myöhemmin tallustelin Innsbruckin pimeässä, mutta lämpimässä myöhäisillassa ja etsin katseellani Jonia ja Tuomoa, joiden piti olla minua vastassa. Maisema oli muuttunut parin tunnin aikana tiiviistä kaupunkiympäristöstä joka suunnassa taivaaseen asti kohoaviin vuorenseinämiin. No vuoret ja sen seinämät näin tietty vasta aamulla, olihan sysimusta ilta saapuessani. Pojat ottivat minut vastaan, suunnistimme Tuomon asunnolle istuimme alas punomaan juoniamme.
Pikakelataanpas hieman, muuten menee nysväämiseksi: Innsbruckissa kaksi päivää, Axamer Lizumissa laskuhommia erittäin upeassa auringonpaisteessa, Innsbruckista junalla Davosiin Tobin luo kyläilemään, Davosissa upea laskupäivä, Davosista entuudestaan tuntemattoman saksalaisen tytön kyydissä takaisin Müncheniin, Tobin äidin luo hätämajoitukseen, lumilauta nurkkaan ja väsyneenä sänkyyn selälleen. Huh! Viisi päivää reissussa ja takaisin lähtöpisteeseen.
Seuraavana päivänä saisin sitten asuntoni. Olin ollut tekstiviestitse yhteydessä kämppikseeni Robertiin, joka oli parhaillaan muuttamassa edellistä asukasta pois. Sunnuntai 2.3 olisi minun vuoroni raahata tavarani tilalle. En ollut tavannut kämppistäni aiemmin, en ollut nähnyt asuntoani, tiesin vain että 18m2 kokoinen, valokuvien perusteella siisti huone odottaisi minua melko lähellä keskustaa. Jännää.
Aloitin siis uudessa tehtävässäni päivän kestävällä kevyellä koulutuksella, jonka jälkeen sain pitää viikon vapaata ja bonuksena vielä kaksi vapaapäivää varastoon. No viikko vapaata oli tietenkin omaa lomaa, koska varsinainen harjoittelu alkoi siis vasta maaliskuun alusta, mutta laskeutuminen uuteen ympäristöön olisi ainakin pehmeä.
Maanantai-iltana kiinnostavasta koulutuksesta väliaikaiseen majapaikkaani palattuani pakkailin vaatteita reppuun ja tein lähtöä vuorten keskelle idylliseen Innsbruckiin, jossa pari koulukaveriani oli viettämässä kevättä vaihto-oppilaana. Käsissäni oli viikko vapaata aikaa ja päätin käyttää sen hyväkseni lähimaisemissa reissaamalla. Varsinainen päätös lähtemisestä syntyi hyvin nopealla aikataululla, eli noin tuntia ennen illan viimeisen junan lähtöä. Oli jotenkin vaikea tajuta, että kuusikymmentä minuuttia voisi olla riittävästi aikaa pakata, hankkiutua rautatieasemalle, ostaa lippu ja hypätä junaan. Voiko matkustaminen olla näin helppoa?
Syitä skeptiseen suhtautumiseeni joutuisaa matkantekoa kohtaan voidaan etsiä 90-luvun Torniosta ja sen keskiajalle juuttuneesta julkisen liikenteen tasosta. Kotini sijaitsee Kyläjoessa, josta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Tornion keskustaan siirtymiseen julkisilla välineillä piti teinivuosieni aikaan varata aikaa noin kaksi tuntia, koska paikallinen bussiyhtiö piti autonsa säästösyistä pääosin varikolla sievässä rivissä. Jokainen joka on koettanut selvitä Lapin läänin alueella joukkoliikenteen armoilla tietää, että bussi ei tule, vaikka sytyttäisi kuinka monta savuketta, eikä välttämättä missään vaiheessa myöhemminkään ja siksi onkin parempi laitta ne tupakit taskuun, unohtaa koko homma ja keksiä jotain muuta tekemistä.
Samassa ajassa kun Torniolainen matkustaa vaikkapa Oulu-nimiseen pohjolan suureen kaupunkiin, joka ei kontrastia tai eksotiikkaa juuri Tornioon nähden tarjoa, matkaa Müncheniläinen kokonaan toisiin maihin ja maisemiin. Itävalta ja Sveitsi tarjoaa parasta mitä Euroopalla on hallussaan, eli Alpit, joiden rinteillä puhalteleva raikas vuori-ilma puhdistaa keuhkot ja virkistää mielen.
Otin siis repun selkääni, suunnistin metrolla rautatieasemalle ja kiipesin junaan. Muutama tunti myöhemmin tallustelin Innsbruckin pimeässä, mutta lämpimässä myöhäisillassa ja etsin katseellani Jonia ja Tuomoa, joiden piti olla minua vastassa. Maisema oli muuttunut parin tunnin aikana tiiviistä kaupunkiympäristöstä joka suunnassa taivaaseen asti kohoaviin vuorenseinämiin. No vuoret ja sen seinämät näin tietty vasta aamulla, olihan sysimusta ilta saapuessani. Pojat ottivat minut vastaan, suunnistimme Tuomon asunnolle istuimme alas punomaan juoniamme.
Pikakelataanpas hieman, muuten menee nysväämiseksi: Innsbruckissa kaksi päivää, Axamer Lizumissa laskuhommia erittäin upeassa auringonpaisteessa, Innsbruckista junalla Davosiin Tobin luo kyläilemään, Davosissa upea laskupäivä, Davosista entuudestaan tuntemattoman saksalaisen tytön kyydissä takaisin Müncheniin, Tobin äidin luo hätämajoitukseen, lumilauta nurkkaan ja väsyneenä sänkyyn selälleen. Huh! Viisi päivää reissussa ja takaisin lähtöpisteeseen.
Seuraavana päivänä saisin sitten asuntoni. Olin ollut tekstiviestitse yhteydessä kämppikseeni Robertiin, joka oli parhaillaan muuttamassa edellistä asukasta pois. Sunnuntai 2.3 olisi minun vuoroni raahata tavarani tilalle. En ollut tavannut kämppistäni aiemmin, en ollut nähnyt asuntoani, tiesin vain että 18m2 kokoinen, valokuvien perusteella siisti huone odottaisi minua melko lähellä keskustaa. Jännää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
