2.3 Uusi asunto, uusi kämppis

Asunnon etsiminen parin tuhannen kilometrin päässä olevasta suurkaupungista ei ole niitä maailman helpoimpia tehtäviä. Netin asuntopalstat ovat kyllä pullollaan ilmoituksia, mutta jos ei tarkalleen ottaen tiedä mitä haluaa, miltä alueelta ja mihin hintaan, voi ilmoituksien seulominen olla työlästä puuhaa. Usein myös valitettavan turhaa.

Saksassa opiskelijoiden yleisin asumismuoto on kimppakämppä, jossa kolmion tai isomman asunnon jakaa useampi asukas. Aika ajoin yhteisasuntoihin haetaan uusia asukkaita entisten muuttaessa muualle, ja niin karuselli pyörii asukkaiden vaihtuessa yksitellen.

Saksalaiset opiskelijat, jotka etsivät asuntoonsa uutta kämppistä ovat selvästi oma rotunsa, joiden kanssa pelatessa tuntuu pätevän tietyt melko tarkasti määriteltävissä olevat säännöt.

Muutama esimerkki:
- Vaikka asuntoilmoituksissa onkin yhteydenottomuotona mainittu myös sähköposti, on sitä turha lähettää, sillä jos hakija on tosissaan, hän ottaa kyllä yhteyttä puhelimitse ja tulee käymään esittäytymässä.

- Jos asunnonhakija ei jostain syystä pääse esittäytymään, on hän luultavasti omituinen hyypiö, jota ei kannata kämppikseksi ottaa.

- Jos hakuprosessissa käytetään jotain muuta kieltä kuin vahvasti murteellista Baijerinsaksaa, juokse kiljuen karkuun ja peseydy huolellisesti – olet ollut tekemisissä ulkomaalaisen kanssa.

Jossain vaiheessa asuntopalstoja selatessani aloin hiljalleen menettää uskoani mahdollisuuksiini löytää järkevää majapaikkaa. Saksankielisiä ilmoituksia hitaasti tavatessani teki mieli työntää kieli ulos, vetää silmät kieroon ja ruveta päristelemään samalla kun juoksen ympyrää pienessä Kortepohjan opiskelijayksiössä peukalot kainaloissani. Jos joku ilmoituksista vaikutti hyvältä, olin liikkeellä liian myöhään tai vaihtoehtoisesti yhteydenottoni jäivät huomiotta edellä mainittujen ohjesääntöjen mukaisesti. Yleisesti ottaen tarjonta oli kuitenkin luokkaa ”Klassinen toisen maailmansodan aikana hajalleen pommitettu luola kaupungin laitamilla. Vessa naapuritalossa. Pidäthän rotista ja muurahaisista. 500€/kk”.

Juu ei kiitos.

Onneksi tilannetta helpotti se, että olin tulossa osittain tuttuun kaupunkiin, josta tunsin jo ihmisiä entuudestaan. Netin ilmoitukset eivät olleet siis ainoa mahdollisuus etsiä asuntoa. Otinkin yhteyttä myös paikallisiin kavereihini, ja johan alkoi asiat selvitä. Pienen viidakkorummuttelun jälkeen sain sähköpostiosoitteen tyypille, jonka kämppis olisi kohtapuoliin muuttamassa pois.

Kyseessä oli Münchenin keskustan lähettyvillä oleva 90-luvulla rakennettu rakennus, ja siinä kohta vapautuva 18m2 huone. Vuokran suuruus olisi 420€/kk eli aivan maksukykyni ylärajoilla, mutta asunnon hyvän tason ja sijainnin ansiosta kyllä perusteltavissa. Työmatka hoituisi näppärästi parin sadan metrin päässä olevan metroaseman ansioista, joka sattuu vielä olemaan saman metrolinjan päässä työpaikkani läheisyydessä olevan aseman kanssa. Asunnon mukana tuleva kämppis vaikutti myös sähköpostien perusteella järjissään olevalta. Aikani asuntomarkkinoilla haahuiluun oli pikkuhiljaa käymässä vähiin ja jotain oli tehtävä. Yleisesti ottaen Münchenissä on tarjoajan markkinat eli halukkaita asunnon ottajia on tarjontaa enemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos joku minut suostuisi kämppäkaverikseen ottamaan, olisi tilaisuuteen syytä tarttua - ja minähän tartuin.

Nyt kun olen jo asuntooni asettunut, voin kertoa, että onpa jälleen onni potkinut. Kun muuttopäivä vihdoin koitti sunnuntaina 2.3. otti kämppikseni minuun yhteyttä ja tarjosi kyytiä väliaikaismajoituksesta uudelle asunnolle autonsa kyydissä. Olihan toki suuri helpotus kun ei tarvinnut ähkiä koko varustearsenaalin kanssa kaupungin halki osoitteeseen, jota ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman minulle niin tyypillistä kaatuilun ja kainalopierujen täyttämää harharetkeä.

Kämppikseni Robert on Itävaltalainen 24-vuorias insinööri, joka on töissä Münchenissä jonkin sorttisessa verenkäsittelylaitoksessa optimoimassa sen linjastoa. Homma toimii niin, että veri menee pusseissa labran toisesta päästä sisään ja tulee ulos erilaisina tuotteina - ei kuulemma kuitenkaan verimakkarana ja –lättyinä, vaan lääketieteen sovelluksiin liittyvinä...juttuina. Robertin hommana on siis saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti vaihtamalla koneita, vermeitä ja laitteita sopiviin kohtiin prosessia. Näin minua on informoitu ja tämä olkoon totuus.

Olimme sopineet kämpän vuokraamisesta kalustamattomana, ja yksinkertaisesti siitä syystä, että entinen asukas vei kaikki huonekalunsa mennessään. Vaikka suunnitelmissani onkin asustaa Münchenissä vain seitsemän kuukauden ajan, olin valmistautunut haalimaan sänkyjä ja pöytiä kirpputoreilta ja kaatopaikoilta tietyn asumismukavuuden tason saavuttamiseksi. Tietty se olisi aikaa vievää hommaa ja ainahan käytetyistäkin kalusteista pitää myös maksaa jotain, mutta esimerkiksi juuri sänky on kapistus jota ilman on hankala olla kun siihen on kerran päässyt totuttautumaan.

Vaan lopultapa minun ei tarvinnutkaan lähteä kaatopaikoille tonkimaan, sillä asunnolle päästyäni huoneessani odotti yllätys – Robert oli vanhempiensa kanssa raahannut Innsbruckista asti sängyn, pöydän, vaatekaapin, lipaston ja hienon yöpöydän. Laupiaita samarialaisia koko sakki! Sängyllä ei tosin ollut vielä patjaa, mutta sain Robertin ohuehkon petauspatjan väliaikaisvuoteeksi ja niin tyhjä huone olikin yhtäkkiä muuttunut täysin kalustetuksi poikamiehen lepopaikaksi.

Tyhjensin matkalaukun vaatekaappiin, levitin mukanani kulkeneen pussilakanan makuupussiksi ja laitoin pyyhkeen tyynyksi. Aluksi sängyn laudat tuntuivat luitani vasten ohuen petauspatjan läpi, mutta eipä se hetken kuluttua enää haitannut.

Oi autuutta uudessa kodissa!

Kuva: Tatu Hellstén