24.2. Perillä!

Viereisessä huoneessa pauhaa televisio, joka suoltaa Baijerilaista viihdeohjelmaa sisuksistaan. Jalkoja väsyttää ja olo on turvonnut epäterveellisistä ruokailuista ja monen päivän läksiäisistä johtuen.

Haukottelen väsyneenä ystäväni Tobiaksen kotona sängyn reunalla ja koetan tajuta missä olen. Tobi on itse Sveitsissä opiskelemassa ja hänen keskustassa sijaitsevaa kotiansa asuttaa tällä hetkellä hänen äitinsä ja minua kiipeilytelineensä päältä arvioivaan sävyyn tuijottava musta Bakira-kissa.

Saapumiseni majapaikkaan oli sinänsä mielenkiintoinen, koska minulla ei ollut Tobiaksen puhelinnumeroa, jotta olisin voinut saapumisestani ilmoittaa. Tobi kuuluu siihen ihmisryhmään, joka vaihtaa kännykkäliittymää kuin sukkaa ja muistaa ilmoittaa numeronsa kavereilleen keskimäärin joka kolmannella vaihtokerralla. Olin ilmoittanut saapumispäiväni viikkoa etukäteen sähköpostilla ja pyysin häntä ilmoittamaan tulostani myös äidilleen, joka oli luvannut majoittaa minut kunnes pääsen omaan asuntooni.

Saapuessani Tobiaksen äidin asunnolle, soitan ovikelloa ja odotan. Hetken kuluttua ovipuhelimesta kuuluu rasahdus ja naisääni: "Jaa?". Se on Martha, Tobin äiti. Esittelen itseni puhelimeen ja mainitsen olevani Tobin suomalainen ystävä, joka olisi tulossa Müncheniin työharjoitteluun. Hetken on hiljaista, sitten puhelimesta kuuluu naurahdus ja rätisevä ääni ”Aa! Aivan! Käy sisään!”. Kuulen Marthan äänestä, että hän ei todellakaan osannut odottaa minua saapuvaksi tänään. Vaihtoehtojen puutteen vuoksi marssin kuitenkin portaat ylös ja lasken tavarani lattialle.

Niin seisoo eteisessä yllättynyt saksalaisrouva, matkatavaroidensa kanssa hikoileva pöllähtänyt matkalainen sekä raapimapuusta tilannetta arvostelevasti mulkoileva katti. Tervehdysten ja lyhyen rupattelun jälkeen käy ilmi, että Tobias oli kyllä maininnut äidilleen saapumisestani - tosin kolmisen viikkoa sitten jossain monipolvisen puhelinkeskustelun sivulauseessa ilman tarkempaa saapumisajankohtaa. Ei siis ihme saapumiseni oli hienoinen yllätys. Olin kuitenkin tavannut sekä rouvan että kissan jo pariin otteeseen aikaisemmin, joten hämmennystä kesti vain hetkisen. Varttitunnin päästä olin jo huoneessani pinkka puhtaita lakanoita sylissäni.

Huomenna olisi ensimmäinen päivä toimistolla. En jaksa ajatella sitä nyt. Istun vain sängyllä ja nostan jalat ylös. Vihdoinkin olen perillä.